torstai 31. maaliskuuta 2016

Yksivuotiaan syntymäpäivät

Ihan näin alkuun on nostettava hattua jokaiselle kuvaajalle, joka onnistuu kuvaamaan yksivuotiaan niin, että kuvissa on jotain itua. Noin vartin kuvaussession jälkeen minulla oli hiki ja yksivuotias niin äkäinen, että jos hän osaisi puhua, olisi hän varmasti käskenyt minun painua suoraapäätä Timbuktuun. 

Liina sai syntymäpäivälahjaksi aivan ihania vaatteita ja tietysti halusin saada niistä kuvia tännekin, mutta yritä nyt ottaa kuvia sellaisesta, joka ei pysy sekuntiakaan paikallaan ja jos pysyy, hän on sellaisessa mykkyrässä että olisin voinut yhtä hyvin pukea hänelle jätesäkin päälle. Siihen kun lisätään yli-innokkaat isoveljet, jotka halusivat välillä kuvaan myös, alkoi koko hanke kaduttamaan. Argh. No, jonkinlaisia otoksia sentään sain, toivottavasti niistä saa edes pienen käsityksen siitä, kuinka i-h-a-n-i-a lastenvaatteet voivatkaan olla. 










Tummansininen haalari Lindex, vaaleapunainen mekko Me&I, punainen mekko Ainon kummitädin käsialaa, rusettishortsit H&M, harmaaraitainen mekko Hilla Clothing, pitsikoristeinen (rusetti ja pitsi siis selän puolella) mekko Emoi by Emonine.

Liinallahan ei ollut yhtäkään lahjatoivetta, eikä niitä onneksi kukaan kysellytkään: rehellisyyden nimissä minun olisi ollut ihan hirvittävän hankalaa keksiä oikein mitään tarpeellista (paitsi vaatteet ;)) koska tyttö ei oikeasti tarvinnut yhtään mitään. Kaikkea tarpeellista meillä jo valmiiksi on.  

Toiselta kummitädiltään Liina sai iki-ihanan Pikkunorsun Suojelusenkeli-taulun. Taulu sopiikin ihan täydellisesti yhteen toiseen lahjaan, Brion pikkuiseen hevoseen (mikä ei kyllä kauaa tuossa hyllyllä pysy, mutta laitoinpahan hetkeksi koristeeksi). <3 


Liina itse oli koko päivän aika ulalla koko hommasta, tämä juhlapäivä taisi olla kuukauden kohokohta isommille lapsille ja meille vanhemmille. Oli ihan mielettömän mukavaa saada talo täyteen ystäviä! <3 






Oli muuten oikeasti hyvä idea laittaa popcornit valmiiksi nimettyihin (Aino askarteli) muovimukeihin, pysyi pikkuisen paremmin hallinnassa niiden leviäminen pitkin lattioita. Tosin pikkuväki ja meidän koira pitivät huolen siitä, ettei lattioille jäänyt paljoa siivottavaa. :D

Juhlat olivat siis oikein onnistuneet. Mutta: kaikki ne, jotka eivät olleet vielä tahoillaan sairastaneet mahatautia, saivat sen vastalahjaksi meiltä. Ette uskokaan, kuinka kurja olo minulla oli. Siitä oli synttäripäivänä puolitoista viikkoa kun meillä oireili (näkyvästi) viimeinen, mutta silti pöpö oli jäänyt muhimaan meille ja sitä myöten sen tarttui ärhäkästi kaikille muillekin. Alkuviikko onkin mennyt sitten jännittäessä mm. sitä, kuka oksentaa seuraavaksi, millainen tauti on kenelläkin ja säästyikö kukaan.

Tiedän, että nyt on ollut todella sitkeitä ja rajuja tauteja liikeellä ja että on aivan arpapeliä, saako sen vai eikö saa, mutta kurjaahan se silti on, ei siitä pääse yli eikä ympäri. Lapsiperheissä varsinkin, vaikka en tietenkään toivoisi tautia yhtään kenellekään.

No mutta, vahingosta viisastuneena. Nyt taidan mennä lasten perässä pihalle, he väsäävät siellä kuravelliä. Oujee. 


keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Mitä meille kuuluu?

Heipä hei taas "pitkästä" aikaa! Kyllä muuten huomaa, ettei ole päässyt tänne purkamana tuntojaan muutamaan päivään, sormet syyhyää (hyvällä tavalla) ja vaikka minkälaisia kirjoitusideoita on pää täynnä.

Minusta koko lopputalvi ja alkukevät on blogin suhteen ollut yhtä räpiköimistä eikä kirjoituksissa ole ollut oikein päätä eikä häntää vaan tänne on tullut selviteltyä lähinnä vähän mitä sattuu silloin tällöin (sekään ei tietenkään välttämättä ole huono asia), ja itseäni häiritsee se, että olen menettänyt kaiken kevätkiireen keskellä kirjoittamisen punaisen langan. Joten, tattadaa, ajattelin nyt kirjoittaa lyhyesti meidän jokaisen kuulumiset. Sen jälkeen yritän raapia kasaan yhden toivepostauksen, kirjoituksen Liinan synttärijuhlista, mitkä menivät itsessään oikein hyvin mutta kaikki, mitä tapahtui niiden jälkeen, oli täysi fiasko sekä ainakin muutaman arkipäivä-kirjoituksen, mistä olen saanut aina todella positiivista palautetta.

Mutta nyt siis kuulumisiin! Aloitetaan pienimmästä. :)

Liina, juuri siis yksi vuotta täyttänyt hurmuri on ottanut asiakseen seurata isompien sisarusten jalanjälkiä ja on näin ollen oppinut kiipeilemään joka paikkaan sekä opettelee parasta aikaa juoksemaan. Vaikka hän on porukan pienin, ei se tarkoita sitä, että hän jäisi jalkoihin - ehei, päinvastoin. Tyttö on pyöritellyt koko porukan ovelasti pikkusormensa ympärille. Yksivuotis-neuvolassa hän painoi aika tasan yhdeksän kiloa ja oli 72 cm pitkä. Liina nukkuu noin yhdentoista tunnin yöunia (heräämättä) ja yhdet pitkät päiväunet ulkona vaunuissa. Liinan harrastuksiin kuuluu nyt jo tältä keväältä loppunut muskari.


Touko täyttää keväällä kolme vuotta. Hän on edelleen härkäpäinen tyyppi, mutta on hän selkeästi rauhoittunut enkä revi ihan jatkuvasti hiuksia päästäni hänen temppujensa vuoksi. Touko tykkää edelleen supermies-leikeistä, dinosauruksista ja hän on ihan tolkuton Hevisaurus-fani. Toukosta on viime aikoina paljastunut uusi, meidän lapsille tyypillinen herkkä puoli. Touko puhuu jo todella selkeästi ja paljon enkä meinaa aina saada itsekään puheenvuoroa kun kaikki neljä puhua pälpättävät yhtä aikaa. Toukosta on tullut reipas ja auttavainen ja aina isompien poikien mennessä kerhoon olisi hän kovasti menossa jo mukaan. Pojalta jäi vähän aikaa sitten päivävaippa kokonaan pois, mikä tietenkin helpottaa meidän arkeamme hitusen. Toukonkin harrastuksiin kuuluu muskari ja on hän saanut olla iskän mukana perhesählyssäkin aina, kun sinne ollaan ehditty.


Sulo on nyt reilu neljävuotias. Hän on rauhallinen rakentelija ja näpertelijä, jonka jutut ovat ihan omaa luokkaansa. Kerhokaverit sanovat Sulon olevan hauska hassuttelija, jolla on mieletön mielikuvitus. Kotona hän on jääräpäinen ja hyvin ennakkoluuloinen, liekö jotain nelivuotiaan uhmaa. Sulo on kiinnostunut luonnosta ja hän tunnistaa jo nyt kiitettävän määrän erilaisia lintuja ja eläimiä. Metsäkoneet, junat, höyryveturit ja yleensäkin ottaen kaikki koneet ovat Sulon mielestä edelleen äärimmäisen mielenkiintoisia. Sulo tykkää kovasti myös vauvoista ja vauvat pitävät jostain kumman syystä aina hänestä. Sulo on tyyppi, joka löytää kaverin aina minne ikinä meneekin. Siinä missä kahta isompaa on joutunut aina vähän rohkaisemaan sosiaalisissa tilanteissa, Sulo ottaa ohjat omiin käsiinsä ja kohta hänet jo näkee leikkimässä jonkun kanssa. Sulo käy muskarissa, päiväkerhossa ja perhesählyssä.


Eino täyttää kesällä kuusi vuotta. Näin ollen hän aloittaa syksyllä eskarin (kääk). Eino on edelleen meidän perheen vieteriukko, jolta ei virta lopu. Kaikenlainen pelaaminen ja liikkuminen on Einon juttu ja hän omaksuu nopeasti uusia taitoja. Isänsä sanoikin vähän aikaa sitten, että poika on syntynyt maila kädessä, sillä ei ole päivää, ettei Eino sähläisi sählymailan kanssa (jep, sisällä siis). Eino aloitti vuodenvaihteen jälkeen kiekkokoulun, mistä onkin tullut hänen tärkein harrastuksensa ja intohimo jääkiekkoon on vain syventynyt. Ujosta ja arasta pojasta on kasvanut yhtäkkiä reipas ja sosiaalinen tyyppi, jolle (varsinkin jääkiekkoilevat) kaverit ovat tärkeitä. Koska Eino on hyvin tarkka ja itsekriittinen kaikissa pikkutarkkuutta vaativissa askareissa, on ollut kiva huomata, että yhä enemmän hänen suustaan kuulee lauseen "Ei haittaa.". Eino odottaa malttamattomana pyöräilykelejä sekä sitä, että maa sulaa: hän on päättänyt ostaa omilla rahoillaan (1,65 €) pussillisen paprikan siemeniä ja herneitä. Pojassa on aina asunut pienenpieni Hemuli. Kiekkokoulun lisäksi Eino käy muskarissa, päiväkerhossa ja sählyssä.


Ekaluokkalainen Aino tykkää koulunkäynnistä ja kavereista, joista on pikkuhiljaa tullut hänelle yhä tärkeämpiä: pitkien lomien aikana hän ikävöi välillä kavereita ja koulupäivien tuomaa rutiinia. Koulussa hän käyttäytyy esimerkillisesti eikä läksyt tuota hänelle ongelmia. Kotona Aino rakastaa (edelleen) majojen rakentelua, askartelua ja tanssi- ja lauluesitysten suunnittelua ja valmistelua. Kaikenlainen pelaaminen on myös Ainon juttu, tosin häviämistä hän ei meinaa oikein vieläkään sietää eli "ei haittaa"-asennetta täytynee vielä harjoitella. Hän on auttavainen, huomaavainen ja ajattelevainen tyyppi ja Liinalle erityisen tärkeä. Toisaalta Aino on itsepäinen ja päättäväinen, mikä tulee esiin lähinnä kotona ja minkä saavat karvaimmin tuta pikkuveljet. Jos hän jotakin päättää, hän myös tekee sen eikä luovuta: joululomalla hän opetteli virkkaamaan ja vaikka alkuun homma oli hidasta ja takkuista, jyvälle päästyään hän virkkasi kokonaisen kaulaliinan. Aino käy pianotunneilla, naisvoimistelijoiden jumpassa, tyttökerhossa, joskus sekakerhossa ja on hän monesti ollut sählyäkin pelaamassa. Ainokin odottaa jo kovasti pyöräilykelejä.


Minä olen lähinnä pitänyt huushollia pystyssä ja lukenut kirjoja. Mies käy töissä ja yrittää pysyä perillä siitä, mitä aktiviteettia millekin illalle on luvassa. Metsästyksessä hän keskittyy nyt lähinnä pienriistan (onkohan se oikea sana?) metsästykseen. Lapset menevät kaikki iltaisin yhtä aikaa nukkumaan, joten meille jää ruhtinaallisesti omaa aikaa. Minä odotan jo, että pururata ja tiet sulavat ja kuivuvat niin, että pääsen juoksemaan, vaikka olen kyllä päässyt usein käymään sisäliikuntatunneilla ja hiihtämässä.

Kaikenkaikkiaan arki on (varsinkin mahataudin jälkeen) vallan tasaista, pahin kevätväsymys alkaa olla takana päin ja lapset ovat saaneet taas normaalista unirytmistä kiinni. Kaikki ovat tietenkin iloisia keväisistä ilmoista ja siitä, että toppavaatteet sai laittaa varastoon. Vaikka meteli yltyykin välillä niin kovaksi, että korvissa soi, niin onhan elämä tämän kaiken kaaoksen keskellä varsin antoisaa. <3

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Kevään merkki

Meillä ehdottomasti selkein kevään merkki on unirytmin automaattinen kääntyminen: noin kuukausi ennen kesäaikaan siirtymistä lapset alkavat heräilemään aamuisin aikaisemmin kuin normaalisti. Illalla he ovat luonnollisesti ihan naatti jo ties kuinka aikaisin ja erityisesti Touko on ollut myös päivisin erikoisen väsynyt, pitkistä päiväunista huolimatta hän nukahtaa illalla ensimmäisenä. Ja se on erikoista se. 

Kevätväsymys vaivaa selkeästi koko porukkaa.

Mutta uskon ja luotan siihen, että kun kelloja käännetään, unirymi palaa taas entisiin uomiinsa. Ei sillä, että aikaisemmissa aamuissa olisi mitään suurempaa vikaa, mutta onhan se nyt ärsyttävää herätä aamuviideltä siihen, että joku tenavista istuu olohuoneessa sohvalla ja kyselee, että joko kohta herätään.

Tänä aamuna Eino kömpi viereeni jo kuudelta esitelläkseen hatusta löytynyttä pääsiäismunaa. Perässä tuli Touko ja puoli seitsemältä havahduin siihen, että Eino esitteli Star Wars-aiheisesta suklaamunasta tullutta yllätystä (hän näytti sitä niin läheltä, etten erottanut lainkaan, mikä lelu oikein oli). Toukokin oli löytänyt omansa. Lisäksi hän oli ilmeisesti syönyt myös Liinan munan, sillä Aino löysi vain siitä tulleen lelun. Touko väitti kivenkovaa, ettei tiennyt missä suklaa oli, mutta jos yhtään meidän herkkupylly-Toukoa tuntee niin ei ole epäilystäkään, mihin suklaat olivat kadonneet. Liina-parka, onneksi hän ei ihan vielä niin kovasti suklaan päälle ymmärrä. :D

Täytynee pyytää pupua piilottamaan Liinan suklaamuna johonkin parempaan paikkaan.

Muuten tämä perjantai on mennyt lähinnä huomisia synttärijuhlia valmistellessa. Huomenna tupa on taas täynnä höpötystä ja naurua, jee. <3

tiistai 22. maaliskuuta 2016

Lasten OOTD

Meniköhän tuo otsikko nyt ihan oikein? Niin kauhian trendikkäältä näyttää että oikein hirvittää. Mutta siis, pitkästä aikaa vaate-postaus, lasten päivän asut. 

Minun ei pitänyt kirjoittaa mitään tällaista tänään, mutta oli ihan pakko, koska:

Aamulla Aino puki vaatteita päälle. Otin kaapista tavalliseen tapaan jotain, katsoin, että jees, mukavat on ja kivan näköiset. Tyttö halusi laittaa mummulta saadut uudet sukat. Sitten: "Äiti, minusta nämä housut ei oikein sovi näiden sukkien kanssa." OMG. Jahas. Ööh no tuota, jaa, ynisin. "Nokun näissä sukissa ei ole yhtään pinkkiä.". Olin tuonut kaapista pinkit housut, sukat olivat puna-musta-valkoiset.

Hmmm, no tuota, kävisikö mustat housut paremmin? "Hmmm, no joo." 

Vaihdettiin mustat housut. Tarkkaa on.


Nyt kun tarkemmin katson niin eihän ne pinkit housut oikeasti ihan hirveän hyvin noiden sukkien kanssa olisi sopinut. :D Vaikka olisi hän varmaan yhden koulupäivän selvinnyt erisävyisissä vaatteissa. ;) Ainon paita on Noshin ja housut Me&I.





Einolla musta-valkoinen paita (Metsola) ja keltaiset housut (Me&I), Sulolla paloauto-paita (Me&I) ja Pomp de Lux:n kollarit. Toukolla sininen Ristomatti Ratia-raitapaita ja KappAhl:n harmaat peruspökät.



Liinalla pikkukukka-paita ja tummansiniset leggarit, kumpikin H&M.

Vaikka meillä arkivaatteiden ykköskriteeri on mukavuus ja helppous, olen aika tarkka siitä, että vaatteet ovat myös kivan näköiset. Tai lähinnä se, että ne mätsäävät, kaapithan ovat kivoja vaatteita täynnä mutta niistäkin voi saada aikaan aika karmeita yhdistelmiä. Ja nyt on kyllä ihan pakko myöntää: olen laittanut vaivihkaa joitakin tiettyjä (kaameita) meille kulkeutuneita vaatteita kokonaan pois, vaikka lapsi olisi itse niistä pitänytkin. Ai kamala.  





maanantai 21. maaliskuuta 2016

"Mulla on eniten."

Meidän lapset vääntävät ja taistelevat ihan kaikesta. Siis IHAN kaikesta. Monesti näitä vääntöjä kuunnellessa ajattelen, että kuinka seesteisen lapsuuden mieheni onkaan saanut elää, sillä hän ei ole koskaan joutunut (saanut) taistella sisaruksen kanssa (pikkusisko on yksitoista vuotta nuorempi) etupenkistä, parhaasta paikasta pöydässä, vessan korokepaikasta, kaukosäätimestä, suihkusta sun muusta ylen tärkeästä.

Esimerkiksi: 

Eräänä päivänä laitoin ruokaa pöytään. Eino siihen tuli parhaalle paikalle pyörimään ("REUNA!") ja alkoi höpöttämään jotain siitä, että siihen paikalle laitettu lasi oli huono: sen pohja on pienempi kuin toisen. Ihmettelin ja jatkoin touhuamista.

Ehdin jo unohtaa koko jutun, kunnes Einon valitus alkoi käydä hermoille ja menin ihan läheltä katsomaan, että mikä lasissa oli vikana. Syynäsin ja syynäsin kunnes tajusin. Tosiaan, lasi ei ollut niin syvä kuin toinen lasi. Selvisi sitten sekin, että miksi lapset aina ennen ruokaa pyörittelevät laseja paikalta toiselle: pienemmät saavat tietenkin huonoimmat vaihtoehdot, koska eivät raukat vielä hoksaa vaatia itselleen syvempää lasia. 

Kuten huomaatte, vasemmanpuoleinen on paljon syvempi kuin oikeanpuoleinen. :D


Ja kun lopulta olen saanut kaadettua kaikille laseihin maitoa, he hilaavat lasit vierekkäin ja vertailevat, kenellä on eniten. Pyrin kyllä laittamaan kaikille saman verran, mutta he huomaavat millintarkankin eron. 

Pyrin myös toitottamaan, ettei maitomäärällä nyt oikeasti ole mitään merkitystä vaikka tiedän, että toitottaminen ei auta yhtään. Sisko tai veli on voitettava keinolla millä hyvänsä. Muistan itsekin, että esimerkiksi jätskiä jakaessa mittasimme palat viivottimella tasan. Tai en muista mittasimmeko oikeasti, mutta siltä se tuntui. 

Sisarus on kuin piikki lihassa. Aina sitä sanotaan, että vanhemmat saavat tuta lasten koko tunteiden laajan kirjon, mutta kyllä minusta joskus tuntuu, että sisarukset saavat siitä vielä suuremman osan. Ei ole mitään niin hyvää kohdetta purkaa esimerkiksi turhautumista kuin sisko tai veli. 

Tämän päivän vääntö-hittejä ovat mm.:

Se, kuka pääsee ensimmäisenä autosta ulos ja sisälle riisumaan.

Se, kuka saa istua autossa reunassa/keskellä/etupenkillä/korokkeella.

Se, kuka saa istua saunassa äitin vieressä.

Se, kuka saa istua ruokapöydän päädyssä. Ennen he taistelivat tietystä reunapaikasta, mutta nyt paras paikka on vaihtunut.

Se, kenellä on minkäkinlainen lasi/haarukka/veitsi/lautanen.

Se, kenelle laitetaan ensimmäisenä ruokaa.

Niin. Omasta lapsuudesta muistan erityisen hyvin sen, että varasimme etukäteen kaikkea. Jopa mikroaaltouunin käytöstä syntyi aina jonkinsortin jono eikä tarvitse montaa vuotta mennä taaksepäin, kun veljet vielä varasivat ennen saunaa kuuminta nurkkaa ja löylynheittoa.

Varaussysteemihän oli tietenkin ihan äärimmäisen näppärä. Meillä se ei vain ihan vielä toimi, koska suurin osa lapsista on vielä niin pieniä että kyynärpäätaktiikan lisäksi heidän ainoat keinonsa päästä parhaille paikoille on mäjäyttää toista kunnolla kuonoon tai kiljua kurkku suorana. 

Ei ole heleppoa, ei. Jokin aika sitten luin jutun siitä, että riiteleminen sisarusten kanssa on tarpeellista ja kuuluu asiaan. Noh, meidän tenavat ovatkin sitten varsinaisia eksperttejä sillä elämänalueella mihin se sitten ikinä valmistelikaan. 

No, se siitä. Paitsi että me vanhemmat olemme oppineet luovimaan niin, että vääntöä tulisi mahdollisimman vähän, on sen oppinut myös mummut ja muut sukulaiset: oli muuten jokaikinen virvonvarvon-pussi samanlainen.

Me uskomme hammaskeijuihin, pääsiäspupuihin, joulupukkiin, hammaspeikkoihin ja kaikkiin mahdollisiin satuolentoihin, mitkä littyvät jollain tapaa perinteisiin ja vuodenaikoihin. Siispä sunnuntaina lapset miettivät intoa pursuen, että mitä haluaisivat juuri sinä päivänä olla ja minä yritin parhaani mukaan niitä sitten toteuttaa. Huonosta ennakkovalmistautumisesta (kiitos mahataudin) huolimatta virpomaan lähti yksi noita, yksi pantteri, yksi dinosaurus ja yksi pinkkihameinen kissa. Yksi oli niin ennakkoluuloinen koko virpomishässäkkää kohtaan, että olisi välttämättä halunnut jäädä kotiin ja unohtaa koko jutun. Kummasti kuitenkin sitten suklaat ja herkut maistuivat ja päivästä jäi mukava fiilis. <3 



 
  

lauantai 19. maaliskuuta 2016

Elävien kirjoissa ja yksivuotias

Hellurei! Voi että kuulkaas on mahtavaa, kun on saanut nukkua jo muutaman yön hyvin ja pyykkikasakin alkaa pikkuhiljaa olla normitasolla. Tämän mahataudin jäljiltä meillä on ollut ennätysmäärä pyykkiä, olen pessyt nimittäin lähestulkoon kaikki irtilähtevät tekstiilit, jotkut kahteen kertaan. Ilman kuivausrumpua ja juuri sopivia pyykinkuivaussäitä (osa pyykkistä on kuivanut ulkona) pesisin oksennustaudin jälkeistä pyykkisavottaa vielä kahdenkin viikon päästä. 

Ihan hitusen (vaan) enää nousee syke yöllä kun kuulee jonkun lapsista yskivän: edelleen sitä jotenkin kauhulla odottaa, että kuulee jonkun oksentavan ja koko rumban alkavan alusta, mutta ilmeisesti me nyt säästyimme toiselta kierrokselta. Olen viime päivät siivonnut ihan hulluna, enkä muista että olisin koskaan esimerkiksi pessyt leluja näin perinpohjin. Kloriitti-pöhnässä sitä käy uskomattoman vainoharhaiseksi ja näkee kaikkialla pöpöpesiä ja mitä lie töhnää. Yh. No, tässäpä se kevätsiivous tulee tehtyä samalla. 

Meidän palmusunnuntait taitaa olla kirottuja: kaksi vuotta sitten meillä jylläsi mahatauti (itse en sairastanut, mutta suurin osa muusta perheestä kyllä) ja vuosi sitten Aino, Eino ja mies olivat kuumeessa. Onneksi lapset tervehtyivät niin, että he pääsivät virpomaan, mutta mies makasi sängyn pohjalla monta päivää. Ja tänä vuonna tämä. Onneksi tauti meni nopeasti ohi, sillä lapset ovat jälleen kerran odottaneet virpomisreissua monta päivää. 

Niin. Positiivista tässä taudissa oli se, että se oli suunnilleen kaikilla yhtä aikaa ja se meni nopeasti ohi. Keskimäärin tauti kesti jokaisella 6-7 tuntia ja toipuminenkin kävi suhteellisen nopeasti: pienimmät olivat kovin väsyneitä pari päivää ja Aino meni jo torstaina kouluun. Tosin miehellä vasta tämä päivä oli sellainen, että hän jaksoi lähteä Einon kanssa jääkiekkoturnaukseen.

Noh, se siitä taudista sitten. Yritän nyt epätoivoisesti päästä takaisin arkeen kiinni ja muistaa, mitä kaikkia kirjoitusideoita päähän on pälkähdellyt. Muutenkin on jotenkin hirveän työlästä yrittää saada aivot takaisin tähän päivään ja ruveta miettimään tulevien päivien juttuja. Eilen saimme onneksi tehtyä virpomisoksat huomiseksi (sanokaa minun sanoneen, vaikka minä olen pikkutarkka askartelija niin en todellakaan vedä vertoja meidän lapsille).

Meidän oli tarkoitus juhlia tänään yksivuotiasta Liinaa, mutta siirsimme synttärit ensi viikolle. Joka tapauksessa, meidän pienestä vauvasta on kasvanut pieni taapero, jo yksivuotias! <3



Kummasti sitä osaa arvostaa aivan toisella lailla tätä tavallista arkea ihan parinkin sairaspäivän jälkeen. Nyt on kivaa nauttia kevään auringosta ja raikkaasta säästä. :) Ihanaa lauantaita!

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Taudeista kamalin

Arvaattekin varmaan jo: meillä on podettu tällä viikolla oksennustautia. Taudeista ehdottomasti kamalin. Onneksi sairastamme tätä(kin) tautia suunnilleen kerran vuodessa (kopkop). Tällä kertaa tauti kävi läpi ihan kaikki, onneksi kuitenkin nopealla aikataululla: Eino aloitti maanantai-iltana ja nyt koko homma on jo ohi. Elämä voittaa, huhhuh. 

Viime yö oli kyllä ihan painajainen. Sulo ja Touko olivat luonnollisesti kamalan janoisia, mutta mikään ei pysynyt sisällä. Itsellänikin oli pahin mahatauti vuosikausiin. 

Juuri nyt kodinhoitohuone ja kylppäri ovat täynnä pyykkiä, meni nimittäin muutama tyyny, peitto, lakana, pyyhe ja sohvatyyny pyykkiin. Olohuoneen mattokin pitää pestä. Jos tästä jotain positiivista pitää repiä niin tuleepahan siivottua ihan perinpohjaisesti.

Nyt menen nukkumaan, nukuin viime yönä ehkä pari tuntia, suurimman osan ajasta torkuin istuallaan sohvalla rampaten vessassa milloin kenenkin apuna.

Tätä ei toivoisi kyllä yhtään kenellekään. Öitä.  

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Perjantai

Tiedättekö sen tunteen kun aamulla ajattelee, että tänään ei mitään muuta olekaan kuin aikaa? Ajattelee, että tämä päivä on hyvä päivä raivata kaikki monta päivää kertyneet sotkut ja sekamelskat, maksaa laskuja, tarkistaa sitä, tarkistaa tätä, laittaa yksi sähköposti, siivota jääkaappi ja lajitella pyykit.

No tiedättekö te sen tunteen kun kolmelta iltapäivällä huomaa, ettei ole saanut mitään, ei sitten niin mitään tehtyä? Ainakaan niistä asioista, mitä ajatteli.

Perjantaina oli juuri sellainen päivä. Koko päivän olin aloittavinani kaikkea, teinkin jotain, mutta mitään en saanut valmiiksi. Se nyt ei tietenkään tämän porukan kanssa ole mikään suuremman luokan ihme, mutta silti, kyllä se vähän ottaa päähän, ettei mikään mennyt niin kuin piti. Eikä se tietenkään mikään maailmanloppu ole, odottavathan ne pyykit (edelleen) lajittelijaansa vaikka hamaan tappiin saakka, mutta välillä olisi ihan jees voida tuntea tehneensä jotain hyödyllistä.

Ruoanlaitto ja lasten tyytyväisenä pitäminen kun ei sellaisina päivinä tunnu kelpaavan päivätyöksi mitenkään. Sen sentään kuitenkin sain tehtyä: ruoan, vaippojen ja vaatteiden vaihdot, sänkyjen petaaminen, kaikenlaisissa pikkuaskareissa auttaminen, riitojen selvittely jne. = ei hyödyllistä. Argh, pitikö sitä mennä ajattelemaan jotain heti aamutuimaan?!

Njoo, oikeastihan perjantain to do-lista oli sellaista haaveajattelua, minkä tiedän itsekin kosahtavan omaan mahdottomuuteensa. Kun koko porukka on syötettävä, vietävä ulos, esikoinen käytettävä harrastuksissa ja ruokaostokset tehtävä, ei siihen ihan hirveän montaa kaaosta tai metsästys-leikkiä tarvita väliin, että koko päivä kuluu kuin pikakeluksella. Kävin sentään hiihtämässä. 

Vaikka perjantaissa oli monta aika ärsyttävää juttua, oli siinä paljon myös niitä tosi jees-juttuja. Isommat pojat laittoivat tiistaina päiväkerhossa pääsiäisruohot kasvamaan ja torstaina he (myös Touko) askartelivat perhekerhossa pääsiäskukot mitkä piti tietenkin laittaa ruohojen sekaan koristeeksi. Joka päivä pojat "ottavat mittaa" ruohojensa kanssa ja luonnollisesti ruohon kasvaminen on maailman jännittävin juttu ikinä.



Perjantai oli myös luovien leikkien super-päivä, sillä jossain vaiheessa huomasin, että joku leikki levittäytyi pikkuhiljaa keittiöön minun jalkojeni juureen. Ihmettelin sitä siinä sitten ääneen eikä mennyt montaa sekuntia, kun ätysin pojille jotain omissa huoneissa leikkimisestä ja yleisten tilojen kääntämisestä ylösalaisin. Vastaukseksi sain äkäisen "siellä on sotkuista"-kommentin, mikä siinä kohtaa (ihme ja kumma) huvitti ihan suunnattomasti. Onnellinenhan sitä pitäisi olla ja olenkin, että lapset keksivät tekemistä, mutta heillä on vielä pikkuisen hakusessa tuo edellisten leikkien siivoaminen ennen seuraavan aloittamista. Oli muuten leikkiä jos toista siinä levällään, tuvassa oli mm. junarata, rumpusetti ja lintusaalis. Pikkupoikien huoneessa taisi olla poro-, hirvi- ja kirahvisaalis.




Ja sitten. Piti oikein ottaa kuva meidän ennätystöhryisestä televisiosta. Joku taisi edellisenä iltana "putsata" sitä hammastahnalla salaa. Ihana valo. 


Jepsjeps. Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille, toivottavasti siitä tulee keväinen! :)

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Uusia hiuksia - ou nou

Tiedän, ettei tämän nyt ehkä maailman megalomaanisin ongelma ole, mutta...MIE ROMAHAN näiden uusien hahtuvien kanssa! Raskauden jälkeiset hormonit ovat pudottaneet minulta joka kerta ihan mielettömän määrän hiuksia ja jossakin vaiheessa ne tietysti kasvavat takaisin. Ainakin minulla. Onneksi. Ehkä.

Tämä vaihe on v***umaisin, koska ohimolta ja otsalta puskevat hiukset ovat lyhyitä ja kihartuvaisia, eikä niitä saa taltutettua sitten niin millään. Ne vaan sojottavat minne sattuu. Argh. Kun uusi tukka vähän kasvaa, saan luottokampaukseni (sutturanuttura päälaelle) takaisin, mutta nyt - ei puhettakaan. Kun muut hiukset vetää ponnarille taakse, lyhyet kikkarat sojottavat rumasti eikä niihin auta mikään. 

Äh. Onneksi minulla on hiuksia luonnostaan aika paljon, joten en ole ihan kaljuuntunut hiusten lähtiessä. Parin kuukauden päästä tämä "vaiva" onneksi jo helpottaa kun uudet hiukset ovat tarpeeksi pitkiä eivätkä ne enää käkerry kiharalle.

Otsatukka voisi tietenkin olla tässä kohtaa ihan taktinen veto, mutta koska tukkani ei tule koskaan olemaan piikkisuora ilman suoristusrautaa, voisi otsatukankin laittaminen käydä rasittavaksi. Yritä tässä nyt sitten näyttää joltain.


maanantai 7. maaliskuuta 2016

Keväistä

Kevätkevätkevätkevätkevät - tsiwauwa! Ajattelin jo, etten yhtään viitsi fiilistellä, ainakaan vielä. Mutta sieltä se tulla vyöryää, kevät. Yhtäkkiä vaihtui maaliskuu, kohta on maaliskuun ensimmäinen viikonloppu, sitten Liinan synttärit, ihan kohta pääsiäinen ja siis mitä hitsiä, huhtikuu?! Ja huhtikuu on niin lähellä toukokuuta, että oikein hirvittää. Missä se stoppi-nappula oikein olikaan?

Keväisen kuravelli-kurahousu-kumisaapas-rumbankin jaksaa paljon paremmin (verrattuna syksyn rumbaan) kun tietää, mihin se johtaa: siihen, että saa sulloa kaapit ja varastot täyteen luistimia, monoja, Kuomia, lapasia ja kaikkea sellaista talvisälää, mikä juuri nyt tukkii meidän talon sisäänkäynnit. 

Sitä odotellessa voi tuijotella keväisen valon paljastamia JÄÄTÄVIÄ roiske-räkä-sormenjälki-ruoka-kahvi-ym-taideteoksia keittiön kaapeissa ja laatikoissa sekä ikkunoissa. 

Mutta silti, ihana kevät. Valoisammat aamut, valoisammat illat, sisustusvimma ynnä muu keväinen. Ihan parasta. 

Talvilomaviikko oli ja meni. Hiihdettiin. Luisteltiin. Lapset yökyläilivät. Nukuttiin pitkään. Viimeisteltiin väliseinää. Siivottiin (siivosin). Aika perussettiä siis.

Tuo valon määrä on muuten oikeasti aika ihmeellinen juttu: pimeän talven jälkeen sitä ei oikeasti edes ymmärrä, että edessä on aika, jolloin sekä päivät että yöt ovat valoisia. Ihan samalla tavalla asiaa ihmettelee loppukesästä: miten sitä oikein jaksaa taas sitä aamusta iltaan kestävää pimeyttä? Nyt se pimeän aika alkaa olla taas selätetty ja hengissä ollaan! Jes. Hyvä me. Meillä valo oikein tulvii isoista ikkunoista olohuoneeseen ja keittiöön. Miten ihanan raikasta, ah. <3

Minun sisustusvimmaa ei helpota ainakaan se, että väliseinä on nyt tapetoitu. Lipasto vai hylly, hylly, lipasto, lipasto, hylly, ounou, vaikka ja mitähän sitä voisi taas. Huoh. Kun olohuone ja meidän makkari on aiemmin ollut yhtä yhtenäistä tilaa, on aika hassua katsella olohuonetta makuuhuoneen oviaukon läpi.




Huolimatta siitä, että tänään satoi räntää eikä aurinko ole liiaksi näyttäytynyt, kevät tekee tuloaan. :)

Ps. Meidän pienin hiihtäjä, Sulo 4v., jaksoi hiihtää hienosti kaksi kilometriä. Minusta ihan hyvin ensikertalaiseksi. <3



  



lauantai 5. maaliskuuta 2016

Etenee

Heihei ja oikein leppoisaa alkanutta viikonloppua! Meidän väliseinäprojekti on edennyt hitaasti, mutta varmasti (ihan hyvin siihen nähden, että mieheni on väsännyt sitä iltaisin työpäivien jälkeen). Minä vetelin seinään tänään pohjamaalin ja huomenna vanhempani tulevat tapetoimaan, jee! Loppusuoralla siis ollaan.



Kun seinä on saatu valmiiksi, oviaukkoon pitäisi löytää pariovet. Se on siis seuraava vaihe, nice. Mutta sitä murehdimme vasta sitten, kun tämä suurin homma on saatu päätökseen.

Lisää kuvia tulossa kun saamme tämän huushollin taas järjestykseen. Hyvää viikonloppua! :) 

torstai 3. maaliskuuta 2016

Arjen pelastajat, osa 1

Heipä hei! Koska arki on ihmisen parasta aikaa (Sinun arkesi on jonkun lapsuus jne.) ajattelin listata nyt muutaman asian tai tavaran, mitkä tavalla tai toisella helpottavat meidän arkea todella paljon. Saatatte ehkä tunnistaa omaksenne jokusen. :D

Tähän listaan en laita sellaisia lähes itsestäänselvyyksiä asioita kuten astianpesukone, imuri tai kahvinkeitin, vaan sellaisia, mitkä oikeastaan vähän huvittavalla tavalla ovat meidän arjen pelastajia.

Ikean kassit. Me roudataan näillä näin talvella luistelukamppeita. Ihan parhaita kasseja ever. Tilavia ja kestäviä.


Riisipuuro. Sitä voi syödä millä aterialla tahansa. Yritän pitää huolen siitä, että puuroriisiä olisi aina kaapissa. Riisipuuro uppoaa meillä ihan kaikille paremmin kuin hyvin, ainut huono puoli siinä on siis se, että vaikka tekisi kuinka ison annoksen, se loppuu aina todella nopeasti.


Sähköhammasharja. Me ollaan aina pesty hampaat tavallisilla hammasharjoilla, mutta kun vähän aikaa sitten sain jonkun lehden tilaajalahjaksi Oral-b-sähköhammasharjan, mietin, miksi emme ole aiemmin älynnyt hankkia sellaista. Ostin lapsille omat harjaspäät ja hampaiden pesusta tuli kertaheitolla paljon helpompaa: lapset saavat itse pestyä hampaita paljon tehokkaammin eikä minun tarkistaessa tarvitse aloittaa koko hommaa alusta. Lisäksi hammasharjassa itsessään on "ajastin" eli kahden minuutin jälkeen se tärisee. Lasten mielestä tämä on äärimmäisen jännää. 


Pakastetut marjat. Tai pakasteet yleensäkin, nyt tuli mieleen marjat, koska Liina on helppo saada rauhoittumaan niiden avulla. Känkkäränkän iskiessä (ja sehän iskee yleensä juuri silloin, kun minulla on joku hirvittävän tärkeä askare, kuten legopalikoiden etsiminen poikien rakennelmiin, kesken) isken jäisiä marjoja pöydälle ja Liinalla menee pitkät tovit niitä puputtaessa. Eilisen illan ja tämän aamun marja oli puolukka.


Perhekalenteri. En olisi koskaan uskonut sarake-kalenterin olevan niin hyödyllinen. Vaikka näissä perusmalleissa on meille liian vähän sarakkeita, on kalenteri silti ehdottoman tarpeellinen. Onneksi pienemmillä ei ole vielä ihan hirvittävästi menoa joten he mahtuvat samalle sarakkeelle. Meillä pätee kalenterin kanssa sellainen kirjoittamaton sääntö, että menoa tai muistettavaa, mitä ei ole merkitty kalenteriin, ei ole olemassa. 


Pikkuauto. Viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä: meidän ralliauto, pikkuauto, Micra. Auto vuodelta -87. Auto, mikä meni (vastoin kaikkia odotuksia) heittämällä katsastuksesta läpi. Micralla kuskaan lapsia kerhoon ja luistelemaan. Auto on pelastanut meidät monessa tilanteesa ja huolimatta siitä, että se tarvitsee silloin tällöin apuvirtaa lähteäkseen käyntiin, koska sen lämmityslaite ei toimi, emme tulisi toimeen ilman sitä. Kaiken hyvän lisäksi se on paljon tilavampi kuin miltä ulospäin näyttää, varsinainen tilaihme.