torstai 28. huhtikuuta 2016

Toisille sitä vain sattuu ja tapahtuu enemmän kuin toisille

Meillä on viisi erilaista lasta. Rikkaus, rakkaus, äärimmäinen ilo ja etuoikeus, sitä he ovat. Erilaisuuksineen. 

Toiset ovat rauhallisempia, harkitsevaisempia, hitaasti lämpeneviä, ujoja.

Toiset taas...no, ei niin rauhallisia tai harkitsevaisia. Tai vaikka olisivatkin, heillä on muita useammin äärimmäisen huono tuuri.

Touko kuuluu viimeksi mainittuun kategoriaan. Uskon, että aika moni nostaa kätensä ylös kun kysyn, että asuuko teillä toisia lapsia tapaturma-alttiimpi lapsi. Lapsi, joka jostain kumman syystä on lähestulkoon aina siellä missä sattuu ja tapahtuu - ensin tapahtuu ja sitten sattuu. 

Minullahan ei oikeasti olisi varmasti edes oikeutta puhua "tapaturma-alttiista", sillä meille sattuneet onnettomuudet ovat ihan mitättömiä ja käynnit terveyskeskuksessa voi (karkeasti sanottuna) laskea kahden käden sormilla, mutta verrattuna muihin meidän lapsiin Toukolle on tapahtunut kaikenlaisia pikkuhaavereita.

Häneltä on tullut verta nenästä varmasti useammin kuin kaikilta muilta lapsilta yhteensä (ja ihan vain siksi, että hän esimerkiksi sattui kaatumaan ja lyömään nenänsä lattiaan). Hänen kanssaan olen "joutunut" käymään lääkärissä jopa kahdesti viimeisten kolmen kuukauden aikana (ja se on meidän mittakaavassa paljon se). Viimeksi maanantaina, kun hän putosi nojatuolilta metallisen piirakkavuoan päälle ja päähän tuli haava. Haava liimattiin. Talvella Touko kaatui sohvalla ja löi silmäkulmansa (pehmeään) käsinojaan. Silloin kävimme röntgenissä asti, lähinnä varmuuden vuoksi mutta kuitenkin. 

Lyhyt alustus aiheeseen: meillä lapset ovat saaneet koheltaa ihan aina ihan tosi paljon. Olen ollut vähän liiankin laiska vahtimaan heidän tekemisiään saatika seisomaan vieressä ja jakelemaan varoituksen sanoja - tämä johtuu lähinnä siitä, että jostain kumman syystä luotan heidän kykyihinsä ja siihen, että kun he saavat kokeilla hyvän maun rajoissa kaikenlaista, he oppivat tuntemaan itsensä ja omat kykynsä. Tietenkin olen aina ihan hyvin kartalla siitä mitä he touhuavat ja vaaralliset jutut kiellän aina ennen kuin ne edes alkavat. Lisäksi kuin ihmeen kaupalla meidän tenavilla tuntuu olevan aina matkassa hiven järkeä eikä heitä juurikaan tarvitse yllättää mistään hölmöilemästä.

Touko on vauhdikas, jääräpäinen, periksiantamaton, taitava ja nopea innostumaan. Lisäksi hänellä on kaksi isoveljeä, joiden leikit ja tekemiset vievät Toukonkin monesti mukanaan. Kun isoveli kiipeää, Toukokin kiipeää. Eikä siinä mitään, kuten sanoin, Touko on taitava ja yllättävän harkitsevainen. Mutta sitten kuvioon astuu huono tuuri. Miten voikaan olla, että juuri kun Touko putoaa nojatuolilta (minkä hän on tehnyt ja tekee vähintään kerran päivässä muutenkin) niin alla on piirakkavuoka? Tai kun jokainen muksahtaa vähintään kerran päivässä vasten sohvaa, niin juuri Toukon pitää olla se, joka lyö otsansa sohvan kovimpaan kulmaan? 


Paljon vauhtia, liikaa vauhtia, hyppy korkeammalta kuin osasi arvioida, liikaa leluja lattialla, rullalla oleva sukka, selässä liehuva viitta mikä sotkeutuu jalkoihin. Intoa, niin hirvittävästi intoa. Ja ehkä vähän turhan mukaansatempaavia esimerkkejä. Näitä kaikkia ja huonoa tuuria. 

Ovat Toukon sisaruksetkin loistaneet tällä samalla alalla, mutta ehkä aika kultaa muistot: minusta tuntuu, ettei edes Eino ole kolmanteen ikävuoteen päästyään koheltanut näin paljon. 

Edelleen meidän lapset saavat koheltaa rauhassa. Tosin nyt pienemmillä on käytössään se etu, että heillä on aina isompi sisarus mukana: jos jotain olen saanut iskostettua lapsille päähän niin sen, että ketään ei jätetä yksin. 

Mutta hei, nämä vauhdikkaat ja tapaturma-alttiin lapset tuovat arkeen ihan omanlaistaan sävyä, minusta jokaisen pitäisi saada vähintään yksi sellainen lapsi ihan vain siksi, että:

he huomaisivat, että lapsi ei mene ihan helposta rikki,

he tajuaisivat, että kun lapseen luottaa edes jonkin verran, hän oppii enemmän kuin silloin, kun heitä jatkuvasti neuvotaan, kielletään ja opastetaan

he hoksaisivat, ettei koheltava lapsi ole millään lailla epänormaali, päinvastoin, minusta on ehkä epänormaalimpaa jos lapset eivät osaa riehua ja koheltaa oikein olan takaa.

Vielä tarkennus käyttämääni "koheltaa" sanaan, ihan vain siksi ettei kenellekään jäisi sellaista mielikuvaa, että ajattelisin sen olevan jotain negatiivista: sillä tarkoitan kaikkea sitä, mitä lapset (minun mielestäni) luonnostaan tekevät (joko luvan kanssa tai ilman): juoksevat, hyppivät, pomppivat, kiipeävät, kirmailevat, syöksyilevät, hajottavat, rakentavat ja taistelevat.

Niin että miten on, asusteleeko teillä tällainen tapaturma-altis lapsi? Tai ehkä useampia? 

maanantai 25. huhtikuuta 2016

Retkellä olohuoneessa

Me roudattiin lasten kanssa sänkyjen patjat olohuoneen lattialle ja "retkeillään" nyt täällä tuvassa, aika jännää! Voi jestas mikä riemu tästä(kin) repesi, alta aikayksikön koko sakki oli yöpaidat päällä peittojen alla kyselemässä, että mitäs sitten tehdään. No, syötiin iltapalaa ja katsottiin Muumeja. Lapset yrittivät vedota iltapalankin kohdalla siihen, että retkellä eväät kuuluu syödä retkipaikassa, mutta ihan en niin paljon heltynyt - iltapala syötiin ruokapöydän ääressä. 

Kuten arvata saattaa, jokainen lapsista suhtautui tähänkin odottamattomaan käänteeseen tavallaan: Aino järjesteli peittonsa ja tyynynsä suoraksi ja kömpi peiton alle tekemään koruja kuminauhoista; Eino petasi oman kohtansa ja lähti valitsemaan iltasatukirjoja ja unikavereita, peiton alle hän menisi vasta kun hampaat olisi pesty; Sulo haki metsäkonekirjan kainaloon, istahti puoliksi peiton alle ja suoristeli lakanoitaan vähän väliä odottaen, että joko kohta saa ruveta nukkumaan; Touko hyppi ja pomppi Liinan kanssa edestakaisin sotkien kolmen isomman tarkat systeemit eikä Touko varsinkaan meinannut millään malttaa käydä nukkumaan vaikka ihan poikki jo olikin. 

Ensi kerralla täytyy hieman ennakoida ja laittaa peti jo aiemmin, ettei pakollinen hurlumhei-kohtaus (hypitään ja pompitaan) ajoitu liian lähelle nukkumaanmenoaikaa. 

Minä ajattelin käpertyä koiran kanssa sohvalle, lattialle en edes viitsi yrittää, sen verran täyttä siellä näyttää olevan. Oikein mukavaa tulevaa tiistai-päivää, toivottavasti se olisi hieman tätä päivää lämpöisempi. :)


sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Itsekseen

Hei vaan täältä hiljaisempaakin hiljaisemmasta olohuoneesta! Mies lähti muutaman päivän työreissulle Saksaan, joten olen alkavan viikon lasten kanssa itsekseni. Päivät ovat tämän jengin kanssa tavalliseen tapaan täynnä tekemistä, mutta jännityksellä odotan miten selviän illoista. Tai eipä näissä nyt käytännössä mitään kummoista ole, mutta kyllä sitä varmaan aika nopeasti alkaa kaivata aikuista seuraa lasten mentyä nukkumaan.

Kävin hamstraamassa perjantaina jääkaapin täyteen ruokaa, mutta jo nyt näyttää pahasti siltä, että on minun käytävä tenavien kanssa jossain vaiheessa kaupassa. Eipä siinäkään toisaalta mitään ihmeellistä ole, jäihän meille auto käyttöön, mutta helpommalla pääsisin jos koko lössiä ei tarvitsisi roudata kauppaan pelkän voin ja maidon takia. Ehkä lahjon osan jäämään autoon katsomaan Minions-videoita tai kuuntelemaan Hevisaurusta. Jee. 

Koska omat harrastukseni ovat nyt muutaman päivän katkolla, kävin tänään aamupäivällä juoksemassa senkin edestä. Melkein kahdeksan kilometriä kulki osittain aurinkoisessa, osittain raekuuroisessa säässä. Ja se on kuulkaas paljon se tällaiselle amatööri-juoksijalle. Ihan juoksun loppuvaiheessa (ylämäessä) oli vähän samanmoinen fiilis kuin synnytyksessä: pahimmassa kohtaa sitä ajattelee, ettei tule tänne enää ikinä ja katuu syvästi että on lähtenyt alunalkaenkaan koko hankkeeseen, mutta illalla sitä on jo sitä mieltä, ettei se nyt niin pahalta tuntunutkaan ja jokohan kohta "pääsisi" uudestaan. Hah. 



Onneksi pääsen tiistaina jumppaamaan kyläjumppaan, siellä kun lapsetkin ovat aina menossa mukana. Eli kyllä tämä tästä, torstai tulee nopeammin kuin arvaankaan (tuleehan?! :D:D)! 


torstai 21. huhtikuuta 2016

Mene metsään

Tämä aihe on muhinut mielessäni jo pitkään, mutta tänään sain varsinaisen nytkirjoitantästä-kohtauksen, kun silmiini osui otsikko "Metsäretki, halpa ja hyvä ohjelmanumero lapsille.". Tai jotain sinne päin, en ihan tarkkaan muista, mutta pointti oli se, että aika monessa jutussa tätänykyä kehotetaan menemään metsään.

Se on hassua. Ja outo. Outoa ihmisille, jotka ovat koko oman lapsuutensa leikkineet metsissä jopa kyllästymiseen saakka. Ihmisille, joiden mistä tahansa ikkunasta nähtävä maisema on metsää. Meidän lapset joutuvat suorastaan pakon edestä leikkimään metsissä ja siksi tuntuu hassulta, että nykyään järjestetään erikseen metsäretki-tapahtumia sun muita luontoaiheisia aktiviteettaja - ja vain siksi, että ihmiset muistaisivat mennä metsään. 

Älkää nyt käsittäkö väärin, minusta tällaisista asioista on ihan hyvä muistuttaa vähän väliä, sillä jos täällä metsän keskellä kiireinen arki tempaisee toisinaan mukaansa, niin varmasti niin tapahtuu ihan kaikkialla muuallakin. Meillä metsäläisillä on puolellamme tietenkin se etu, että metsä on ihan tuossa noin. Muutama metri ja siinä sitä ollaan, ihmetellään hirvenkakkoja ja muurahaispesiä. Metsää ei niin sanotusti pysty unohtamaan. Mutta eipä ole joka jätkällä ja mimmillä mahdollisuutta lampsia suin päin puolukoita poimimaan. Heillä on jotain muuta.

Nimittäin linja-autoja, isoja näyteikkunoita, jännittäviä leikkipuistoja ja -kenttiä. Meidän metsäläislapset olisivat kateudesta vihreitä, jos he pääsisivät ihmettelemään tällaisia kaupunkilaisten juttuja. Meidän metsäläislasten kanssa kun lähtee jalan meidän oman pienen pitäjän (noin 10 000 asukasta) keskustaan, sadan metrin matka kestää puoli tuntia. Koska siellä on liikennettä, ihmisiä, ihmeellisiä rakennuksia, ihmeellisiä juttuja mitä he ihmeissään tuijottelevat ja kommentoivat. Meidän lasten unelma-kesäreissu liittyisi varmasti jotenkin esimerkiksi ison kaupungin rautatieasemalla kököttämiseen. Älkääkä taaskaan käsittäkö väärin, emme pidä lapsiamme täällä missään eristyksissä, päinvastoin, mutta meidän perheelle on aika epätavallista vain käyskennellä keskustassa: kauppareissut ja harrastuksiin kuskaamiset tapahtuvat autolla ja kesällä jätskikioskilla käyminen on suorastaan koko kesän (ihmeellinen) kohokohta.

Me käyskentelemme täällä metsäpoluilla ja hiekkateillä. Ja se tekee muuten omalle sielullekin suhteellisen hyvää: esimerkiksi tänään käppäilimme perhekerhosta Einon, Sulon, Toukon ja Liinan kanssa vajaan kolmen kilometrin matkan kotiin. Liina nukkui rattaissa, mutta pojat kävelivät. Sellaisella matkalla jos missä unohtuu kyllä ihan kaikki, kelloakaan en katsonut kertaakaan. Sellaisella matkalla saa heittää hyvästit aikatauluille ja kiireelle, kaikille hektisille ajatuksille. Sillä matkalla ei ollut mihinkään kiire, sillä poikien mielenkiinnon varastivat vähän väliä leskenlehdet, maailman parhaimmat matojenkaivamispaikat ja ylitsemme lentävät joutsenet.

Itse oleskelen puolivahingossa luonnossa ja metsässä niin paljon, että se on jo ihan itsestäänselvyys. Kun hermoja kiristää tai muuten vain hermostuttaa, jätän puhelimen sisälle ja lähden lasten kanssa katsomaan, että joko purossa virtaa vesi.

Minä valitsen metsän. Kaiken arkihäsellyksen ja informaatiotulvan keskellä on mahtavaa, että voi mennä metsään. Ja saattaa olla, että meidän lapset olisivat ihan yhtä innoissaan telttaretkestä kuin rautatieasemasta. Suosittelen, menkää metsään. Ja ottakaa tenavat mukaan. 



    

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Lisää kevään merkkejä

Yritän tässä sohvalla istua ja kirjoittaa, koska tuli äärimmäinen tarve purkaa jotain, mutta ajatukset hukkuivat taas johonkin. Ai miksi? No siksi, että yksi tenava istuu selkäni takana, repii minua hiuksista ja karjuu täysiä "ÄITI" ja toinen itkeä tihrustaa sylissäni. Lapsi selän takana on Touko (ylläriylläri), hänen on taas niin kovin vaikeaa ymmärtää, että tietokone ei ole tässä nyt häntä varten. Sylissä kököttää Liina, jota väsyttää mutta joka ei suostu nukkumaan, koska nukahti ennen puoltapäivää hetkeksi autoon kun tulimme keskustasta perhekerhosta (teimme aamulla muuten jonkinsorttisen ennätyksen: olimme koko sakki autossa täysissä tällingeissä jo ennen yhdeksään, heitimme Ainon kouluun ja ajelimme siitä perhekerhoon valokuvaukseen). 

Hetki sitten yritin juoda kahvia tässä sohvalla, mutta sekin tuntui olevan kovan työn takana, nimittäin: nykyaikaiset ulko-ovien lukot ovat itsensä paholaisen keksintöä. Vaikka ulko-oven laittaa sisäpuolelta lukkoon, se on kaikkea muuta kuin lukossa. Kun lukon asettaa vaaka-asentoon, ovi aukeaa kahvasta painamalla oli ovi "lukossa"-asennossa tai ei. Meillä ovet lukitaan sisäpuolelta siksi, etteivät lapset pääsisi puolialasti ulos juoksentelemaan ja samalla päästämään koiraa ulos. No, kuten arvata saattaa, lapset saavat ovet itse auki halutessaan ja tästä päästäänkin kevään merkkeihin numerot 1 ja 2: karkaileva koira; meidän koira pysyy (kevättä lukuunottamatta) hyvin pihassa, eli sen voi päästää itsekseen pissalle ja laskea hetken päästä sisälle. Kuten todettu, keväällä se ei pysy pihassa vaan se tekee omia reissuja jonnekin. Takaisin se tulee aina, ennemmin tai myöhemmin, mutta silti, en yhtään tykkää siitä, että se luuhaa mahdollisesti muiden ihmisten pihoilla tai kyttäämässä narttu-koiria.

2: karkailevat tenavat. Koska ulko-ovet eivät pidättele ketään, saan vähän väliä huudella/juosta kiinni yhtä sun toista pelkät alkkarit ja kumisaappaat jalassa ulkona juoksevaa lasta. Toisinaan annan heidän juosta, sillä miljoonat "tulet kipeäksi"-vakuuttelut eivät ole tähänkään päivään mennessä tehonneet, mutta erityisen ärsyttävää tästä karkailusta tekee se tosiasia, että sisälle tullessaan varsinkin Touko unohtaa riisua kengät jalasta eli hän juokseen suoraan kuraisilla kumppareilla takaterassin ovesta sisään. 

Kevään merkki nro 3: Veet-mainokset (olikohan se Veet?). Sellainen pomppasi äsken silmille, nimittäin ihokarvojenpoistolaitteen mainos. "Oletko valmiina kesään?" En. En ole, säärikarvat rehottaa talven jäljiltä, eikä vaatekaapissakaan ole varmaan yhtäkään kivaa kesävaatetta tai -kenkää.

Kevään merkki nro 4: ahdistus. Kun pitäisi haravoida, pestä ikkunat, kääntää kasvimaa, siivota piha, kylvää siemeniä ja olla ulkona, KOSKA AURINKO PAISTAA. En tiedä mistä ihmeestä se johtuu, mutta hykertelevän ilon ja innostuksen taustalla mörköilee aina keväisin pieni "kaikkea pitäisi tehdä"-ahdistuksen siemen. Ja kun kaikkea tekemistä tulee yhtäkkiä niin paljon, tekisi mieli nostaa kädet ilmaan, luovuttaa ja mennä vällyjen väliin odottamaan pölypallerot ja sormenjäljet piilottavaa pimeyttä ja nurmikot peittävää lumihankea. Tekemistä on talvellakin yllin kyllin, miten ihmeessä jaksan ikinä tehdä yhtään mitään pihalla? No, joka kevät olen jaksanut ja päässyt ahdistavasta ajatuksesta yli: kun tekee yhden asian kerrallaan ja hyväksyy sen tosiasian, että kaikkea ei tarvitse tehdä (ja toisaalta sen, että tekemättömät hommat kyllä odottavat tekijäänsä), olenkin jo yhtäkkiä saanut pihan haravoitua ja ikkunat pestyä. Ja jos en ole, olkoon. Onhan tässä koko kevät ja kesä aikaa.  
Tästä hiukan molli-voittoisesta asenteesta huolimatta odotan oikeasti kesää ihan hirvittävästi. Juuri katselin edellisen kesän kuvia ja voi elämä, se vehreys ja vihreys! Vaikka kesä olikin sateinen ja viileä, oli siinä silti sitä jotain. :)





sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Sadepäivän jälkeen

Voi ristus että ottaa muuten meidän porukassa koville tällaiset sadepäivät. Tai ei se oikeastaan siitä sateestakaan, eihän se meitä ole aiemminkaan paljoa pidätellyt vaan niskaan on vedetty saderomppeet ja ulkona ollaan sitten nautittu ylitsevuotavista lätäköistä ja kuravelleistä, MUTTA tänään sattui sitten olemaan sellainen päivä, ettei yksinkertaisesti oikein ehditty pihalle (ou mai gaad).

Aamulla pötköttelimme pitkään, viimeiset söivät aamupalankin vasta kymmenen jälkeen. Kahdentoista aikaan piti jo kiirehtiä kansalaisopiston kevätjuhlaan muskarilaisten esitykseen ja heti sen perään kurvailimme mummolaan kylään. Mummolassa olisi voinut käydä ihmettelemässä ponia ja kyltymätöntä hiekkakasaa, mutta ollapa urpo ja pukea tenaville tennarit ja siistimmät takit päälle. Eipä niillä paljon sateessa seistä. Kotona olimme vasta kuuden aikaan. Ilta hurahti pizzaa tehden, syöden ja saunoen ja viimein noin miljoonan itkun ja tappelun ja käkätys-kohtauksen jälkeen saimme koko porukan unille. 

Koko päivä sisällä = maksimaalinen hulabaloo = hippaa, juoksemista, tönimistä, hulluja "leikkejä", toisten härnäämistä, äkäilyä, itkua, narinaa, marinaa.

Kyllä se vaan niin on, että ulkoilu säästää vanhempien hermoja. Ja kotia. Ja sisaruksia. Ja lemmikkejä. Ja kaikkia kanssaihmisiä, esimerkiksi tyyppejä kaupan kassalla, jotka saivat todistaa veljeksien "minkälainen ääni veljestä kuuluu jos tönäisen sen lattialle ja istun sen päälle"-leikkiä. Ja muuta aivan yhtä mahtavaa. Jee. Huomenna tuuppaan ensitöikseni koko sakin ovesta pihalle. 

Itse voinkin sitten yrittää purkaa taas viikonlopun laiskuudesta johtuvaa kaaosta. Se on nimittäin fakta se, että likapyykin ja sotkun määrä on vakio, vallitsi viikonloppuna millainen fiilis tahansa: olimme perjantaina mieheni ja ystävien kanssa katsomassa Maija Vilkkumaan keikkaa. Seuraava päivä menikin itseään kerätessä, väsymys oli nimittäin jotain aivan ylitsepääsemätöntä (ei sovi myöhään valvominen näille, ei) ja tämä sunnuntai meni sitten kaikkea muuta tehden. Huominen maanantai onkin varmasti sitten maanantai todella isolla ämmällä, pari rennompaa päivää kostautuu ihan varmasti huomenna. Pah. Mutta hauskaa oli ja kameran ja puhelimen kuvista päätellen minulla on ollut jotain paljon parempaa tekemistä kun kaikkien tapahtumien kuvaaminen. :D Kiitosta vaan kaikille ihanille ystäville illasta sekä mummulle ja papalle meidän katraan erinomaisen hyvästä hoidosta. Edelleen: ei ole paljon suurempaa onnea kun meidän mahtava ystävä- ja tukiverkosto, mitä ilman emme tulisi toimeen. 




torstai 14. huhtikuuta 2016

Etsintäkuulutus (+offline)

Etsintäkuulutettu muutama ohi hujahtanut arkipäivä. Ei tarvitse tuoda takaisin, mutta ihan noin niinkuin mielenkiinnosta: mihin kummaan ne taas katosi? Maanantai, tiistai, keskiviikko ja tämän kuluvan torstain ensimmäinen puolisko? Juurihan minä päätin, että istahdan rauhassa kirjoittamaan useammin mielessä vellovia ajatuksia. 

No, päivät tämän duracell-pupu-porukan kanssa menevät päivä päivältä vauhdikkaammin. Kun viidestä lapsesta vain yksi nukkuu säännöllisesti päiväunet, ei hiljaisia hetkiä juuri ole. Ja jos on, olen orjallisesti käyttänyt ne ruoanlaittoon tai yleisen kaaoksen selättämiseen. Parhaimpina päivinä olemme olleet melkein puolet hereilläoloajasta ulkona ja illalla, kun talo hiljenee, ei niiden parin tunnin käyttäminen kirjoittamiseen ole tullut mieleenkään. Tai no, on tullut, mutta enpä ole siltikään saanut aikaiseksi.

Lisäksi tähän päivällä kirjoittamiseen on tullu pientä lisämaustetta, koska Touko on keksinyt istua/pomppia/huutaa/kiljua/kysellä/ängetä syliin jatkuvalla syötöllä sen aikaa, kun istun koneen äärellä. Isommat ovat jo tottuneet siihen, että kirjoitan aika-ajoin hetken aikaa itsekseni, mutta Toukolle tietokone tarkoittaa automaattisesti joko pikkukakkos-peliä tai spotifyn ehtymättömiä Hevisaurus-soittolistoja. Joten ensimmäinen vartti kuluu yleensä siihen, että hätistelen Toukoa kimpustani ja sitä myöten ajatuskin katkeaa noin miljoona kertaa ennen kuin saan jotain kirjoitettua ylös.

Lisäksi (kuten ne, jotka tätä blogia ovat jo kauemmin lukeneet, tietävät) minun on hyväksyttävä se tosiasia, että kun keskityn hetken aikaa kirjoittamiseen, MITÄ TAHANSA saattaa tapahtua sillä aikaa. Pienenkin oman ajan hinta on kova, koska kaiken sillä aikaa kehittyneen kaaoksen selvittämiseen saattaa mennä sama aika tuplana. Mutta (lähestulkoon aina) se on sen arvoista. 

Ja VIELÄ lisäksi olen vältellyt illalla kirjoittamista jo pidemmän aikaa, koska huomasin sen häiritsevät nukahtamista ja yöunta. Viimeiset viikot olen lukenut kirjaa ennen nukkumaanmenoa. Pari päivää sitten huomasin, että nyt onkin menossa joku offline-kampanja, missä ihmisiä kehotetaan laittamaan puhelimet ja muut laitteet ajoissa ennen nukkumaanmenoa pois - osallistuin tähän kampanjaan itsekseni tietämättäni ja puolivahingossa, mutta yhtä kaikki: olen täysin samoilla linjoilla, koettakaas huviksenne hyvät ihmiset, offline-kampanja ei todellakaan ole turha, päinvastoin.

Tästä tulikin vahingossa tällainen vuodatus-kirjoitus, hups! Tarkoitus oli kirjoittaa kuulumisia, mutta jos teenkin se sitten illalla (hyvissä ajoin ennen nukkumaanmenoa ;)). 


Aurinkoa jokaisen loppupäivään! :)

Ps. Jos joku sattuu pähkäilemään esimerkiksi lahjaa lapselle (tai miksi ei aikuisellekin), tässä tulee erinomaisen mahtava vinkki: Mauri Kunnaksen Kesä Koiramäessä-kirja. Siis niin kiva kirja ettei mitään rajaa. Tässä viime päivänä olemme lasten kanssa lukeneet kyseistä kirjaa ja bongaillut siitä esimerkiksi kevään merkkejä ja muuttolintuja. Kirja kuvaa minusta äärimmäisen osuvasti Suomen kesäisen luonnon ja sen moninaisuuden. Suosittelen!

lauantai 9. huhtikuuta 2016

Linkitä blogisi

Nyt seuraa tämän blogin ensimmäinen (tättärää!) yritys löytää uusia blogeja lukulistalle. Niiiiin moni blogi on tässä talven aikana laittanut pillit pussiin kokonaan tai jäänyt tauolle, että kaipaisin uusia, mielenkiintoisia juttuja luettavaksi. Tämän jutun kommenttikenttään voi siis käydä linkittämässä joko oman bloginsa tai jonkin sellaisen blogin, mitä tykkää kovasti lukea. Myös ne, joiden blogia jo luen, voivat linkittää omansa, josko joku muukin löytäisi tämän jutun myötä itselleen vertaistukea ja uusia tuttavuuksia. 

Suunnittelin myös tekeväni jonkinsortin listan suosikeistani.

Blogien aiheet voivat olla oikeastaan mitä vaan maan ja taivaan väliltä, aiheita enemmän kiinnitän huomiota kirjoitustyyliin ja tekstin sujuvuuteen. Itse kirjoitan tällaista perhelifestylen ja arjen sujuvaa sekamelskaa ja sivuan silloin tällöin esimerkiksi sisustamista, lastenvaatteita ja DIY-juttuja, mutta olen aika kaikkiruokainen: oikeastaan ainoa aihe, mikä juuri tällä hetkellä menee sivu suun on muotiblogit: aika ja mielenkiinto ei vain yksinkertaisesti riitä seuraamaan pukeutumisen viimeisimpiä tuulia. Mutta kuten sanottu, arvostan aiheitakin enemmän persoonallista kirjoitustyyliä, joten rohkeasti vaan linkittämään! :)

Ja nyt, oikein aurinkoista viikonlopun jatkoa!

keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Jee, on rankkaa olla...

..kohta 3-vuotias. Tämä aamupäivä täällä meillä on ollut yhtä känkkäränkää. Toukolla se johtui todennäköisesti siitä, että koska hän ei syönyt aamupalalla tarpeeksi kaurapuuroa (mitä kyllä tarjosin lisää hänen sitä pyytäessä, mutta eipä malttanut jäädä toista lautasellista syömään) nälkä kurni vatsassa jo kymmenen jälkeen. Ensin hän olisi halunnut katsoa pikku kakkosen jälkeen Hevisaurusta. Ei. Seuraa hillitön määrä palosireenimäistä kiljuntaa ja huutoa ja kymmenen minuutin sylissäistumisrauhoittumissessio. Sitten hän sai omasta mielestään liian vähän xylitoli-tabletteja: lisää sireenimäistä huutoa ja yrityksiä sabotoida minun puhtaiden pyykkien lajittelu. Sitten hän väitti, että pikkusisko söi hänen tablettinsa ja haluaa siksi toisen. Tiedä häntä, en varmaan koskaan saa tietää, pitikö se paikkansa, mutta toista pastillia ei herunut. Vartin verran hän kulki perässäni ja valitti milloin mitäkin, kunnes sain pyykit laitettua ja istahdimme taas sohvalle istumaan. Sitten alkoi hillitön ruoan vinkuminen mikä sitten puoli kahdeltatoista johti siihen, että löin koko sakin eteen nakit ja muusit ja katselin, kuinka tunnelma muuttui muutamassa sekunnissa. 

...4-vuotias. Sulo "kärsii" meidän lapsista varmasti eniten siitä, että pikkusisko on tällä hetkellä kaiken tuhoava ja kaatava jättiläisvauva: yksikään duplo-rakennus ja junarata ei ole turvassa - ja sen kyllä huomaa. Kun jättiläisvauva lähestyy, alkaa jäätävä palosireenimäinen huuto (jos joku uskaltaa väittää, että pojat eivät kilju, niin tervetuloa meille, kyllä varmasti kiljuvat) ja kolina. Pikkusisko ei anna tuumaakaan periksi vaan istahtaa suoraan junaradan keskelle vain repiäkseen loputkin raiteiden palat irti. Tilanne päättyy yleensä siihen, että jättiläisvauvakin itkee, koska Sulo on hermostuksissaan tuupannut siskon kumoon. Huoh. Tunnin päästä leikit ovat vaihtuneet: pojat ovat hakeneet saunalta ammeet ja virittelevät niihin nyt sählymailoista ja minun huiveista väsättyjä lippuja. Sulo karjuu pää punaisena, että liimaa se tuohon! Kun selitän, etten pysty liimaamaan mailaa ammeeseen kiinni, alkaa itkupotkuraivari. Seuraavaksi yritän kiinnittää mailan maalarinteipillä, mutta koska se on liian raskas, vaihdan koivun oksaan, mistä Eino on tehnyt ninja-kepukan: se pysyy vähän paremmin ja Sulo lähtee iloisesti ammetta nytkyttäen eteenpäin.



...5-vuotias. Einokin nousi tänään väärällä jalalla: melkein heti aamupalan jälkeen alkoi levoton kieriskely sohvalla ja ei ole mitään tekemistä-valitus. Hänkin olisi halunnut jatkaa telkkarin katsomista. Tai pelaamista. Minä haluan pelata! Minä haluan katsoa jotain elokuvaa! Äh, ei, ei ja ei. Kymmenen minuttia jaksoin kuunnella sitä jankutusta, kunnes ehdotin, että istutetaanko se avokadon siemen, minkä hän pari päivää sitten otti kuivumaan. Punanaamaisen pojan mieliala vaihtui siinä silmänräpäyksessä ja kohta hän jo touhusi innoissaan multaa peltiseen sillipurkkiin, minkä löysi viikonloppuna pilkkiretkeltä. Viimeisen silauksen tekivät nakit ja muusit. 


Kuten sanottu, nälkä tuntuu olevan pahin vihollisemme. Eikä tietenkään joka päivä voi olla planeetat kohdillaan, joskus vaan on aamuja (ja päiviä) että voisi napata koko porukan kainaloon ja painua takaisin pehkuihin. Näinä päivinä pienetkin asiat tuntuvat megalomaanisen kamalilta ja suurilta. 

Esimerkiksi se, että hubbabubba-purkat ovat jääneet juuri siihen autoon, millä iskä on mennyt tänään töihin. ;) Eli siis, iskä, tule jo kotiin! 

maanantai 4. huhtikuuta 2016

Suurien tunteiden kauppareissu

Käväisin eilen jumpan jälkeen pikaisesti ruokakaupassa hakemassa rypsiöljyä ja lapsille saippuakupla-ainetta. Enpä olisi uskonut, että siinä vajaan kymmenen minuttin aikana voi mieliala laskea niin paljon.

Hohhailin siinä hyllyjen välissä, kun huomasin pienen lapsen (ehkä noin neljä vee) juoksevan pikkukärryjen kanssa täysiä käytävää päästä päähän. No, ei siinä mitään, meidänkin tenavat vetävät välillä kaupassa rallia kielloista huolimatta. En siis ihmetellyt sen enempää.

Seuraavan kerran näin lapsen muutaman minuutin päästä kassajonossa. Perässä tuli lapsen äiti, joka, hmmm, mitenköhän tämän nyt sanoisi, huusi lapselle näin: "Kuulitko kusipää, pysähdy!". 

Noniin, itselläni muljahti mahassa, enkä varmasti ollut ainut. Ajattelin ensin, että kuulin väärin. Että harvemmin aikuisetkaan puhuttelevat toisiaan sillä tavalla ruokakaupassa. Mutta kanssaihmisten ilmeistä päätellen kuulin ihan oikein. Seuraavaksi kuuntelin kauhistuneena, kun äiti tuuppi lastaan isommalla kärryllä eteenpäin ja tokaisi, että "mene nyt apina, häivy helvettiin siitä mun jaloista". 

Ennen kuin pääsin itse maksamaan ostokseni, äiti ja lapsi olivat lähteneet kaupasta. En voinut olla ajattelematta, että minkälaisia törkeyksiä lapsi saa kotimatkalla kuulla. Tai kotona. Missä vaan.

Kotiin ajellessa mietin, että olisinko voinut tehdä jotain. Tai olisiko joku muu voinut tehdä jotain. Näin jälkeenpäin ajatellen (niin kamalalta kuin ajatus tuntuukin) olisi ollut ehkä helpompi, jos äiti olisi käynyt käsiksi lapseen - siihen olisi ollut jotenkin helpompi puuttua. Nyt tyydyin vain ihmetyksissäni seisomaan ja odottamaan omaa vuoroani.

Olisiko pitänyt mennä tilanteeseen ja käydä sanomassa, ettei latelisi sellaisia asioita omalle lapselleen? Olisiko siitä ollut jotain hyötyä? Mitä ihmettä sellaisessa tilanteessa voi tehdä?

Kaiken sen vihan, surun ja inhon tunteiden lomassa tunsin äitiä kohtaan vähän sääliäkin. Mitä jos hän on saanut omassa lapsuudessaan kuulla olevansa kusipää ja apina, joka on vain tiellä? Ei sillä, että se tekisi käyttäytymisestä hyväksyttävää, mutta sellainenkin kävi mielessä.

Kyllähän minä tiedän, että jokaisella vanhemmalla palaa lasten kanssa päreet, niin palaa minullakin. Ja tiedän myös, että meitä on moneksi eikä kaikkien elämä ole ruusuilla tanssimista, mutta kyllä se silti järkyttää.