keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Jee, on rankkaa olla...

..kohta 3-vuotias. Tämä aamupäivä täällä meillä on ollut yhtä känkkäränkää. Toukolla se johtui todennäköisesti siitä, että koska hän ei syönyt aamupalalla tarpeeksi kaurapuuroa (mitä kyllä tarjosin lisää hänen sitä pyytäessä, mutta eipä malttanut jäädä toista lautasellista syömään) nälkä kurni vatsassa jo kymmenen jälkeen. Ensin hän olisi halunnut katsoa pikku kakkosen jälkeen Hevisaurusta. Ei. Seuraa hillitön määrä palosireenimäistä kiljuntaa ja huutoa ja kymmenen minuutin sylissäistumisrauhoittumissessio. Sitten hän sai omasta mielestään liian vähän xylitoli-tabletteja: lisää sireenimäistä huutoa ja yrityksiä sabotoida minun puhtaiden pyykkien lajittelu. Sitten hän väitti, että pikkusisko söi hänen tablettinsa ja haluaa siksi toisen. Tiedä häntä, en varmaan koskaan saa tietää, pitikö se paikkansa, mutta toista pastillia ei herunut. Vartin verran hän kulki perässäni ja valitti milloin mitäkin, kunnes sain pyykit laitettua ja istahdimme taas sohvalle istumaan. Sitten alkoi hillitön ruoan vinkuminen mikä sitten puoli kahdeltatoista johti siihen, että löin koko sakin eteen nakit ja muusit ja katselin, kuinka tunnelma muuttui muutamassa sekunnissa. 

...4-vuotias. Sulo "kärsii" meidän lapsista varmasti eniten siitä, että pikkusisko on tällä hetkellä kaiken tuhoava ja kaatava jättiläisvauva: yksikään duplo-rakennus ja junarata ei ole turvassa - ja sen kyllä huomaa. Kun jättiläisvauva lähestyy, alkaa jäätävä palosireenimäinen huuto (jos joku uskaltaa väittää, että pojat eivät kilju, niin tervetuloa meille, kyllä varmasti kiljuvat) ja kolina. Pikkusisko ei anna tuumaakaan periksi vaan istahtaa suoraan junaradan keskelle vain repiäkseen loputkin raiteiden palat irti. Tilanne päättyy yleensä siihen, että jättiläisvauvakin itkee, koska Sulo on hermostuksissaan tuupannut siskon kumoon. Huoh. Tunnin päästä leikit ovat vaihtuneet: pojat ovat hakeneet saunalta ammeet ja virittelevät niihin nyt sählymailoista ja minun huiveista väsättyjä lippuja. Sulo karjuu pää punaisena, että liimaa se tuohon! Kun selitän, etten pysty liimaamaan mailaa ammeeseen kiinni, alkaa itkupotkuraivari. Seuraavaksi yritän kiinnittää mailan maalarinteipillä, mutta koska se on liian raskas, vaihdan koivun oksaan, mistä Eino on tehnyt ninja-kepukan: se pysyy vähän paremmin ja Sulo lähtee iloisesti ammetta nytkyttäen eteenpäin.



...5-vuotias. Einokin nousi tänään väärällä jalalla: melkein heti aamupalan jälkeen alkoi levoton kieriskely sohvalla ja ei ole mitään tekemistä-valitus. Hänkin olisi halunnut jatkaa telkkarin katsomista. Tai pelaamista. Minä haluan pelata! Minä haluan katsoa jotain elokuvaa! Äh, ei, ei ja ei. Kymmenen minuttia jaksoin kuunnella sitä jankutusta, kunnes ehdotin, että istutetaanko se avokadon siemen, minkä hän pari päivää sitten otti kuivumaan. Punanaamaisen pojan mieliala vaihtui siinä silmänräpäyksessä ja kohta hän jo touhusi innoissaan multaa peltiseen sillipurkkiin, minkä löysi viikonloppuna pilkkiretkeltä. Viimeisen silauksen tekivät nakit ja muusit. 


Kuten sanottu, nälkä tuntuu olevan pahin vihollisemme. Eikä tietenkään joka päivä voi olla planeetat kohdillaan, joskus vaan on aamuja (ja päiviä) että voisi napata koko porukan kainaloon ja painua takaisin pehkuihin. Näinä päivinä pienetkin asiat tuntuvat megalomaanisen kamalilta ja suurilta. 

Esimerkiksi se, että hubbabubba-purkat ovat jääneet juuri siihen autoon, millä iskä on mennyt tänään töihin. ;) Eli siis, iskä, tule jo kotiin! 

2 kommenttia:

  1. Tsemppiä näihin päiviin! Meilläkin tuntuu hyvin usein olevan hankalaa olla parin viikon päästä 2-vuotias. Onneksi on myös niitä parempia päiviä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Onneksi nämä ovat vain tällaisia hankalia hetkiä! :D

      Poista