torstai 28. huhtikuuta 2016

Toisille sitä vain sattuu ja tapahtuu enemmän kuin toisille

Meillä on viisi erilaista lasta. Rikkaus, rakkaus, äärimmäinen ilo ja etuoikeus, sitä he ovat. Erilaisuuksineen. 

Toiset ovat rauhallisempia, harkitsevaisempia, hitaasti lämpeneviä, ujoja.

Toiset taas...no, ei niin rauhallisia tai harkitsevaisia. Tai vaikka olisivatkin, heillä on muita useammin äärimmäisen huono tuuri.

Touko kuuluu viimeksi mainittuun kategoriaan. Uskon, että aika moni nostaa kätensä ylös kun kysyn, että asuuko teillä toisia lapsia tapaturma-alttiimpi lapsi. Lapsi, joka jostain kumman syystä on lähestulkoon aina siellä missä sattuu ja tapahtuu - ensin tapahtuu ja sitten sattuu. 

Minullahan ei oikeasti olisi varmasti edes oikeutta puhua "tapaturma-alttiista", sillä meille sattuneet onnettomuudet ovat ihan mitättömiä ja käynnit terveyskeskuksessa voi (karkeasti sanottuna) laskea kahden käden sormilla, mutta verrattuna muihin meidän lapsiin Toukolle on tapahtunut kaikenlaisia pikkuhaavereita.

Häneltä on tullut verta nenästä varmasti useammin kuin kaikilta muilta lapsilta yhteensä (ja ihan vain siksi, että hän esimerkiksi sattui kaatumaan ja lyömään nenänsä lattiaan). Hänen kanssaan olen "joutunut" käymään lääkärissä jopa kahdesti viimeisten kolmen kuukauden aikana (ja se on meidän mittakaavassa paljon se). Viimeksi maanantaina, kun hän putosi nojatuolilta metallisen piirakkavuoan päälle ja päähän tuli haava. Haava liimattiin. Talvella Touko kaatui sohvalla ja löi silmäkulmansa (pehmeään) käsinojaan. Silloin kävimme röntgenissä asti, lähinnä varmuuden vuoksi mutta kuitenkin. 

Lyhyt alustus aiheeseen: meillä lapset ovat saaneet koheltaa ihan aina ihan tosi paljon. Olen ollut vähän liiankin laiska vahtimaan heidän tekemisiään saatika seisomaan vieressä ja jakelemaan varoituksen sanoja - tämä johtuu lähinnä siitä, että jostain kumman syystä luotan heidän kykyihinsä ja siihen, että kun he saavat kokeilla hyvän maun rajoissa kaikenlaista, he oppivat tuntemaan itsensä ja omat kykynsä. Tietenkin olen aina ihan hyvin kartalla siitä mitä he touhuavat ja vaaralliset jutut kiellän aina ennen kuin ne edes alkavat. Lisäksi kuin ihmeen kaupalla meidän tenavilla tuntuu olevan aina matkassa hiven järkeä eikä heitä juurikaan tarvitse yllättää mistään hölmöilemästä.

Touko on vauhdikas, jääräpäinen, periksiantamaton, taitava ja nopea innostumaan. Lisäksi hänellä on kaksi isoveljeä, joiden leikit ja tekemiset vievät Toukonkin monesti mukanaan. Kun isoveli kiipeää, Toukokin kiipeää. Eikä siinä mitään, kuten sanoin, Touko on taitava ja yllättävän harkitsevainen. Mutta sitten kuvioon astuu huono tuuri. Miten voikaan olla, että juuri kun Touko putoaa nojatuolilta (minkä hän on tehnyt ja tekee vähintään kerran päivässä muutenkin) niin alla on piirakkavuoka? Tai kun jokainen muksahtaa vähintään kerran päivässä vasten sohvaa, niin juuri Toukon pitää olla se, joka lyö otsansa sohvan kovimpaan kulmaan? 


Paljon vauhtia, liikaa vauhtia, hyppy korkeammalta kuin osasi arvioida, liikaa leluja lattialla, rullalla oleva sukka, selässä liehuva viitta mikä sotkeutuu jalkoihin. Intoa, niin hirvittävästi intoa. Ja ehkä vähän turhan mukaansatempaavia esimerkkejä. Näitä kaikkia ja huonoa tuuria. 

Ovat Toukon sisaruksetkin loistaneet tällä samalla alalla, mutta ehkä aika kultaa muistot: minusta tuntuu, ettei edes Eino ole kolmanteen ikävuoteen päästyään koheltanut näin paljon. 

Edelleen meidän lapset saavat koheltaa rauhassa. Tosin nyt pienemmillä on käytössään se etu, että heillä on aina isompi sisarus mukana: jos jotain olen saanut iskostettua lapsille päähän niin sen, että ketään ei jätetä yksin. 

Mutta hei, nämä vauhdikkaat ja tapaturma-alttiin lapset tuovat arkeen ihan omanlaistaan sävyä, minusta jokaisen pitäisi saada vähintään yksi sellainen lapsi ihan vain siksi, että:

he huomaisivat, että lapsi ei mene ihan helposta rikki,

he tajuaisivat, että kun lapseen luottaa edes jonkin verran, hän oppii enemmän kuin silloin, kun heitä jatkuvasti neuvotaan, kielletään ja opastetaan

he hoksaisivat, ettei koheltava lapsi ole millään lailla epänormaali, päinvastoin, minusta on ehkä epänormaalimpaa jos lapset eivät osaa riehua ja koheltaa oikein olan takaa.

Vielä tarkennus käyttämääni "koheltaa" sanaan, ihan vain siksi ettei kenellekään jäisi sellaista mielikuvaa, että ajattelisin sen olevan jotain negatiivista: sillä tarkoitan kaikkea sitä, mitä lapset (minun mielestäni) luonnostaan tekevät (joko luvan kanssa tai ilman): juoksevat, hyppivät, pomppivat, kiipeävät, kirmailevat, syöksyilevät, hajottavat, rakentavat ja taistelevat.

Niin että miten on, asusteleeko teillä tällainen tapaturma-altis lapsi? Tai ehkä useampia? 

15 kommenttia:

  1. Meillä on kohellettu aika vähän. Tai ehkä pojat enemmän silloin kun olivat pieniä, mutta aika on saanut mut unohtamaan. Tai hetkinen. Itseasiassa ainoa lievän aivotärähdyksen saanut on meidän nuorimmainen, tyttö. Mukavaa ja turvallista viikkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä ei (vielä, kopkop)) ole aivotärähdyksiä tullut, vaikka lähellä on varmasti ollut ja monta kertaa. Minulla ainakin aika kultaa muistot, en muista mitään isompien lasten kohellus-vaiheesta. ;)

      Poista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Meillä Matias on sellainen kenelle sattuu ja tapahtuu. Mutta onneksi vain kerran ollaan oltu liimauttamassa leuka, joten aika vähällä ollaan päästy. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No vähällä olette onneksi päässeet! :)

      Poista
  4. Voi kuule 3 pienintä! Mut onneksi ne (vähän, no okei pikkiriikkisen) rauhoittuvat, kun kasvavat :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ou nou! :D Niinpä, meillä ainakin ovat rauhoittuneet hyvinkin nopeasti. :)

      Poista
  5. 2 vuotias on vielä niin pieni, että ei voi sanoa tapaturma-altis, häntä kuuluu opastaa ja mitä metallinen piirakkavuoka teki siellä, sen paikka on keittiön pöytä tai kaapissa, jopa uunissa..hohjoi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on, joku voisi kutsua minua jopa vastuuttomaksi kun en kulje tarpeeksi tämän taaperon perässä. Onneksi ikä tuo varmuutta ja meillä lapset ovat rauhoittuneet huomattavasti kolme vuotta täytettyään.

      Ja tuosta astiastakin olen täysin samaa mieltä - meillä sellaiset säilytetään niille kuuluvissa paikoissa, mutta toisten säilytysjärjestelmät ja asunnot ovat, noh, aika erikoisia.

      Poista
    2. Ja voihan sellainen onneton piirakkavuoka päätyä lattialle vaikka siten, että joku onneton (tapaturma-altis) on ensin tyhjännyt keittiön kaapit omiin kokkailuihinsa ;) nimim. just keräsin haarukat lapsen sängystä...

      Poista
    3. Ehdottomasti, minä saan joskus keräillä huoneista kattiloilta ja kauhoja. ;)

      Poista
  6. Juu kyllä mä voisin kutsua mun pian 2veetä jopa tapaturma-alttiiksi :D mutta ehkä todellisuudessa hän on vaan niin nopea ja kekseliäs että aina ei pysy perässä :) Mitenkäs se nyt meni, tekevälle sattuu.. jos lapsi on perusluonteeltaan harkitsevainen kuten meidän esikoinen, ei haavereita juuri tule :) Mä myös luotan tuntevani lapseni kyvyt ja puutun vasta kun alkaa olla oikeasti vaarallista, pitää saada kokeilla tiettyjen rajojen sisällä, ei lapsia voi kuplassakaan pitää :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, olen täysin samaa mieltä. :)<3

      Poista
  7. Meiltä löytyy kyllä jos jonkunsortin "koheltajaa" <3 :D Eloisat, uteliaat lapset ovat yleensä just näitä "tapaturma-alttiimpia" :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, niinpä. Koheltaja on kyllä kanssa aika kuvaava sana. ;)

      Poista