torstai 29. syyskuuta 2016

Syödään eka

Elämänohjeista parhain.

Ei ole muuten ensimmäinen kerta kun kirjoitan tästä samasta aiheesta, mutta edelleen, nälkä on pahin vihollisemme. Näin ollen lausahdusten "odota hetki", "hetki", "hetkinen", "ihan just" lisäksi hoen tätä kuin mantraa joka himputin päivä, joka himputin hetki: syödään ensin, mietitään sitten.

Meidän lasten on syötävä vähintään kolmen tunnin välein. Jos joskus ruoka-aika venähtää (mikä johtuu yleensä siitä, että olemme jossain muualla kuin kotona), he tsemppaavat hyvin siellä missä ikinä olemmekin, mutta kotiin päästyämme koko tilanne räjähtää käsiin. Ja vain ja ainoastaan se takia, että heillä on nälkä. Heillä edes väsymys ei saa niin voimakasta reaktiota aikaiseksi kuin nälkä. Eikä sitä ihan heti uskoisi, mutta tilanne on useimmiten pahimmillaan ihan karmea. Tunnelma muuttuu kuin veitsellä leikaten kun he ovat vetäneet lautasellisen kaurapuuroa naamariin.

Meidän perheen arjen yhdeksi kulmakiveksi onkin muodostunut se, että ruokahuolto pelaa. Jos se kivi vierähtää paikaltaan, koko kyhäelmä sortuu.

Eikä kyse ole siitä, etteivätkö he saisi ruokaa, päinvastoin. He syövät viisi kertaa päivässä välillä niin jättimäisiä annoksia, etten ymmärrä, että mihin ihmeeseen se kaikki ruoka katoaa. 

Kiitollinenhan minä toki olen. Siitä, että he syövät ja siitä, että he liikkuvat. Eihän sitä itsekään ihan parhaimmillaan nälkäisenä ole, näin aikuisena sitä ei vain tule ilmaistua karjumalla MÄÄ KUOLEN NÄLKÄÄN ja valittamalla, että maailman nopeinkin ruoka valmistuu liian hitaasti. Sitä minä vaan tässä mietin, että mitä ihmettä minä sitten teen kun lapset ovat teini-ikäisiä!? Jos tämä liikunnan ilo jatkuu tästä kymmenen vuotta eteenpäin, jokainen heistä syö pussillisen perunoita päivässä. Vielä tässä vaiheessa se viiden kilon säkki riittää jopa pariksi päiväksi. Huokaus.

Lälläslää, mitäs läksit vai miten se nyt meni. No, joka tapauksessa. Jos joku kysyisi minulta vinkkejä lasten äkäpussitilanteista selviytymiseen, yksi niistä kuuluisi näin: syökää eka.

P.s. Tiedän kyllä, että syömisestäkin voi saada äkäpussitilanteen aikaan, meillä esimerkiksi pienin saattaa osoittaa mieltään niin, ettei hän suostu syömään. Siitäpä se soppa vasta syntyykin. 

P.p.s. En löytänyt mitään parempaa syöntiin liittyvää kuvaa tähän hätään, joten tämä menköön. :D Kuva ei tietenkään kuvasta millään tavalla meidän ruokailutottumuksia, mutta hattara on meidän lasten "kerran kesässä"-juttu ja siitähän on tietenkin pitänyt ottaa kuva. Seuraavan kerran kuvaan jotakuta vetämässä kaksin käsin perunamuussia.




sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Lähdön hetkellä

Tiedättekö sen tunteen, kun lasten kanssa lähteminen sujuu ongelmitta, ilman hampaiden kiristystä, hoputtamista, pinnan palamista, hukkuneita lapasia tai kenkiä tai ilman itkupotkuraivareita?

Hyvä, en minäkään.

Yksi meillä eniten konflikteja aiheuttava tapahtuma on ehdottomasti lähteminen. Lähteminen kauppaan, ulos, harrastuksiin, kylään, mummulaan, synttäreille, lähteminen oikeastaan mihin vaan. Vaikka itse olen kehittynyt varsinaiseksi lähtötilanteiden mestariksi (oikeasti), on lähteminen silti toisinaan harvinaisen ärsyttävää. 

Meillä se menee yleensä näin:

Lapset hokevat tuntikausia ennen lähtöä samoja asioita: joko lähdetään, voidaanko jo lähteä, milloin lähdetään, meneekö vielä kauan, mihin mennään. Joka kerta vastaan suunnilleen samalla tavalla ja häädän takaisin touhuamaan jotain järkevää. "Järkevä" on tosin harvoin paras sana kuvaamaan sitä, mitä he tekevät, mutta jotain kuitenkin.

Tämä "jotain" pitää usein sisällään kinastelua, taistelua, seinille hyppimistä, älyttömien leikkien (kuten palikkalaatikon kaatamista lattialle ilman mitään syytä) keksimistä, toisten härnäämistä ja riehumista. Ja vaikka joku keksisikin jotain ihan ookoo-tekemistä, joku toinen toisaalla torpedoi kaikkea ja aiheuttaa sekaannusta esimerkiksi tunkemalla kylpyleluja vessanpönttöön tai heittelemällä palapelien paloja biojäteastiaan.

Tämän porukan pakkautuminen autoon (siitä hetkestä kun vaatteita aletaan etsiä ja pukea) vie noin puolisen tuntia, kesällä vähän vähemmän. Uskon, että lähdön hetket ovat enemmän tai vähemmän hankalia jokaisessa perheessä lasten lukumäärästä riippumatta, meillä on vaan muutama muuttuja enemmän. No, kun sitten vihdoin ja viimein ilmoitan lähdön olevan lähellä, tapahtuu jokin seuraavista:

a) he keksivät viimein jotain järkevää tai
b) he alkavat tehdä jotain täysin epäolennaista, jopa mies saattaa istahtaa sohvalle katsomaan jotain mestis-pelien parhaita pätkiä.

Tämä on aivan käsittämätön ilmiö. Mikä ihmeen taika siinä on, että sitten kun viimein olisi aika lähteä (ja kohta jo vähän kiirekin), ketään ei kiinnosta. Usein hoputan heitä pukemaan ihan parhaista legorakennusleikeistä tai värityskirjan ääreltä. Miksi kukaan ei rauhoittunut tekemään näitä juttuja jo aiemmin tappelun ja sähläämisen sijaan? MIKSI?

Kaikkein parhaiten tällaisella hetkellä toimii se, että huudan ovelta "heippa, äiti menee nyt!". Hetkessä koko sakki on hepulissa kiskomassa takkia niskaan vaikka en todellisuudessa ole vielä saanut itselleni edes housuja jalkaan. Mutta se toimii parhaiten, kaikki karjumisesta ja kiristämisestä lähtien on nimittäin kokeiltu. 

Tämä sama pätee häkellyttävän hyvin myös nukkumaanmenoaikana (paitsi että silloin en huuda puolialasti vessassa hammasharja kädessä "lälläslää, äitipäs pesee nyt hampaat"). Monesti mietin, että pitäisikö uhata hampaiden pesulla jo paria tuntia oikeaa aikaa aiemmin, kun meininki näyttää siltä, ettei kukaan saa kiinni mistään leikistä ja kaikki tekeminen aiheuttaa pelkkää kinastelua. Koska se on muuten sataprosenttisen varmaa, että kun alan vihjailla nukkumaanmenosta, löydän heidät lukemasta kirjoja, rakentamasta legoilla tai järjestelemästä ralliautoja. KAIKESSA RAUHASSA. Siis sellaisten juttujen ääreltä, mitä he olisivat voineet puuhata koko päivän. Mutta ei, kun ne jutut putkahtavat kummasti mieleen vasta viime hetkellä. Kuten kaikki mitä ihmeellisimmät kysymykset, mihin pitäisi saada vastaus sitten juuri sillä sekunnilla eikä uni tule, jos vastausta ei kuulu (kuten esimerkiksi "mistä maalarinteippi on tehty", "oliko Jeesuksella pitkät hiukset" tai " miksi siltä yhdeltä sedältä puuttuu jalka").

Voihan nenä.

Viikonloppuna ja lomilla on tietenkin kivaa joustaa ja nauttia niistä rauhallisista hetkistä, kun lapset touhuavat yhdessä jotain. Kaksi pienimpää on yleensä illan tullen niin poikki, ettei heitä tarvitse kovasti edes patistella nukkumaan, mutta kolme isompaa voivat hyvinkin jäädä touhuamaan. Ja silloin heillä on kyllä vapaus rakennella ihan millaisia rakennelmia vaan ilman pelkoa siitä, että jättiläisvauva tulee ja murskaa kaikki vaivalla tehdyt linnat ja autotallit. 

Onneksi meillä kaikki tällaiset siirtymätilanteet sujuvat olosuhteisiin nähden pääasiassa erinomaisesti. Lapset ovat omatoimisia ja minä äärimmäisen kärsivällinen (edelleen niihin olosuhteisiin nähden, mestari, kuten sanoin) ja silloin kun mies ei jumitu katsomaan videoita meidän yhteistyö sujuu saumattomasti ja kumpikin tietää mitä tekee. Ilman omatoimisuutta ja yhteistyötä emme liikkuisi kotoa koskaan yhtään mihinkään. Iltarutiineissakin on tietty kaava mikä toistuu aina, mikä tietenkin helpottaa suunnattomasti: ilman rutiineja mistään ei tulisi yhtän mitään. 

Kuulostiko tutulta? :D Jos ei, niin olen kohdannut voittajani. Jos kuulosti, niin lohduttakaamme toisiamme sillä, että vielä jonain päivänä talosta poistuminen tai hampaiden pesu ei aiheuta niin hitonmoista härdelliä kuin nyt.  Some day..




  

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Helppo kauraleipä

Tämän leipäohjeen jälkeen lupaan rauhoittua näiden "helpompaakin helpompien"-reseptien kanssa ja kirjoittaa jotain ihan muuta! Mutta tämän vielä haluan jakaa.

Tämä kauraleipä tehdään pellille ilman vaivaamista ja jauhosotkuja (jes!). Minä pidän tästä leivästä erityisen paljon siksi, että siitä tulee ihanan ohutta mutta samalla pehmeää, rapeaa ja maukasta. Pellillisestä riittää jopa parille ruokailu-kerralle, joten kutsuisin tätä leipää yhdeksi meidän arjen pelastajaksi. ;)


Tarvitset:

5 dl vettä (+42 astetta)
1 pss kuivahiivaa
1 tl suolaa
1 rkl hunajaa/sokeria
loraus öljyä
4 dl kaurahiutaleita
6 dl vehnäjauhoja

Sekoita vesi, hiiva, suola, hunaja/sokeri, öljy ja kaurahiutaleet hyvin keskenään. Lopuksi heitä vehnäjauhot sekaan. Älä kummemmin vaivaa, itse sekoitan tämän ruokalusikalla. Levitä soossi leivinpaperin päälle (esim. sillä lusikalla) ja jätä lepäämään liinan alle noin puoleksi tunniksi. Paista 225 asteessa uunin keskitasolla noin 20 minuuttia. Leivän jäähdyttyä leikkaa ja halkaisen ruuduiksi.

 


Tämän ohjeen myötä toivotan kaikille oikein mukavaa alkavaa viikkoa ja ihanaa arkea!

torstai 15. syyskuuta 2016

Kasvukipuja

Liinan öiset heräilyt rauhoittuivat viime postauksen jälkeen, muistaakseni seuraava yö nukuttiin jo ihan jees. Heräsin laittamaan hänelle tutin suuhun ehkä kerran. Ilmeisesti levottomuutta aiheutti hammas, tiedä nyt näistä sitten kun en edes muista kuinka monta hammasta tytöllä on suussa

Seuraavaksi olikin Toukon vuoro. Hän ei valittanut hampaitaan (suu on niitä jo täynnä) vaan jalkojaan. Pitkän tauon jälkeen pojan jalkoja särki niin, että yöt meinasivat mennä ihan hulinaksi.

Toukolla on ollut meidän lapsista kaikkein eniten näitä "kasvukipuja". Muistan, että Eino valitti jalkojaan yöllä parisen vuotta sitten, muita kivut eivät ole juurikaan vaivanneet. Toukoa särkee sääriin. Ja kun sääriin särkee, hän pyörii meidän sängyssä meidän välissä niin, että joudun pakenemaan sohvalle kun en enää mahdu x-asennossa nukkuvan tyypin viereen. 

Voimakas hieronta ja sellainen "painelu" auttaa ja kyllä hän sitten ennen pitkää rauhoittuu nukkumaan. Minkäänlaisia lääkkeitä poika ei suostu ottamaan, paras lääke on villasukat, hieronta ja lämpö. Kun Touko iltasella valittaa särkyä, minulla on tapana ehdottaa kaikkia erilaisia helpotus-keinoja: laitetaan lämmintä vaatetta, villasukat, kääritään jalat viltiin, mene sohvalle pötkölleen. Pian poika jo tokaiseekin hissukseen, että nyt jo helpottaa.

Kivut ovat selvästi yhteydessä siihen, kuinka vauhdikas Toukon päivä on ollut: mitä vähemmän hän malttaa huilata ja levätä päivän aikana, sitä todennäköisimmin jalkoja särkee illalla ja/tai yöllä. Touko ei juurikaan päivän aikana istuskele, ruokapöydässä ja pöntöllä hän pysyy hetken paikoillaan ja joskus sohvalla tai meidän sängyllä pötköllään, muulloin hän liikkuu jatkuvasti. Sama juttu oli Einolla aikanaan.

Huomenna koittaa siis (taas) meidän perheen pahin päivä, perjantai. :D Että nämä viikot menevätkin sitten nopeasti, surkeista yöunista huolimatta. Toivottavasti sitä ei huomenna olla niin raatona kuin viikko sitten, sillä menemme koko porukka ala-asteelaisten kanssa puolukkaretkelle. Toivotaan parasta.  

perjantai 9. syyskuuta 2016

Mä oon niiiin poikki

Huh, kyllä tulee muuten viikonloppu taas tarpeeseen! Nykyään meillä perjantait on sellaisia pitkän viikon loppuhuipennuksia, jolloin itse laahustan ihan raatona paikasta toiseen yrittäen muka tehdä jotain hyödyllistä ja lapset riehuvat/tappelevat/äkäilevät/kooomailevat väsyneenä jatkuvalla syötöllä. Tämä viikko on ollut vielä jotenkin ekstra-hankala, koska Liina on oudosti valvonut öisin ilmeisesti puhkeavan hampaan takia. Viime yönä hän mm. putosi meidän sängystä kaksi kertaa. 

Ylipäätään on outoa, että minun on tarvinnut hakea hänet viereen nukkumaan: hän on aina nukkunut parhaiten omassa sängyssään ja sen kyllä huomaa, ei siitä vieressä nukkumisesta meinaa tulla yhtään mitään. Siihen kun vielä lisätään joku/jotkut isommista pahaa unta/janoa/kylmää/kuumaa/mitä tahansa itkemään ja oma jatkuva pissahätä ja jano, aamulla kellon soidessa mietin, että tulikohan sitä nukuttua ollenkaan. Välttävästi ilmeisesti kuitenkin, koska hengissä edelleen ollaan. Josko seuraava yö sujuisi jo paremmin.

Nyt kun mietin mennyttä viikkoa, en juurikaan jaksa muistaa siitä oikeastaan yhtään mitään. Joku vanhempainilta taisi olla, Ainolla pianotunti ja jumppa, Einolla jääkiekko- ja jalkapallotreenit, itsekin jumppasin, pyöräiltiin isompien kanssa vähän. Sulolla ja Toukolla oli kerho, kirjastossakin käytiin. Niin ja sitten aika poikkeuksellisesti vierailin kaupungintalolla luovuttamassa adressin. En yksin, onneksi. 

No aika hyvin muistin kuitenkin! Kaikkeahan sitä, tämän perussetin (ruoka, pyykit, siivous, hygienia, ulkoilu, kaupassa käynti ymsyms.) lisäksi. Kynttilöitä ja lyhtyjä olisi jo kiva laittaa enemmänkin, mutta en ole vielä jaksanut. Jos vaikka huomenna, tänään sain sentään heitettyä pöpelikköön kuivahtaneet ja nahistuneet kesäkukat.

Tähän loppuun vielä täysin aiheeseen liittymätön kuva Liinasta, jonka yksi lemppari-harrastus on availla purkkeja, pulloja ja purnukoita (alahampailla). Kohteeksi hän ottaa yleensä purnukan, missä on hyvänmakuinen sisältö: ketsuppi, salaattikastike, hammastahnatuubi, eväspullo, majoneesituubi. Tosin mutusti hän eräänä päivänä kahvipurujakin tiskipöydällä, kun ensin oli nakertanut avaamattomaan kahvipakettiin hampailla reiän. Ja tuossa kuvan ottamisessa se riemu vasta repeekin, kun näkee oman kuvansa puhelimen ruudulla. Kummallakin, näemmä.


Nyt menen nukkumaan ennen kuin urvahdan tähän sohvalle. Viikonloppua!

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Helppo pataleipä

Minä olen ihan älyttömän laiska leivän leipoja. Jos olisi vielä laiskempi, en leipoisi ollenkaan. Siksi kehittelen ja etsin aina mitä yksinkertaisimpia keinoja ja ohjeita tehdä leipää, sillä eihän itse tehtyä, uunituoretta leipää voita mikään.

Yksi tämänhetkisistä suosikeistani on pataleipä: ei vaivaamista tai jauhojen kanssa sotkemista. Lopputuloksena päältä rapea ja sisältä pehmeä "maalaisleipä", mikä vie kaikessa yksinkertaisuudessaan kielen mennessään!

Näitä ohjeita on netissä varmasti pilvin pimein enkä todellakaan ole tätä itse keksinyt, joten kaikki kunnia heille, jotka ovat aikanaan osanneet sotkea oikeat aineet oikeassa mittasuhteessa keskenään ja vielä viitsinyt kirjata ohjeen ylös. Seuraavan ohjeen avulla olen tehnyt äärimmäisen onnistunutta pataleipää.

7 dl vehnäjauhoja
1 tl kuivahiivaa
2 tl suolaa
3½ dl lämmintä vettä (+42)

Kuivat aineet sekoitetaan keskenään, lopuksi vesi sekaan. Taikina sekoitetaan, ei vaivata, ja jätetään kulhoon tekeytymään (sulje tiiviisti kelmulla) 12-18 tunniksi.

Seuraavaksi sekoitetaan joukkoon lisää jauhoja (itse sekoitan ne suoraan taikinan sekaan kulhoon, ei tule sotkua) ja pyöräytetään taikinasta pallo. Edelleenkään ei kummemmin vaivata, ei haittaa vaikka taikina olisi löysää tai vaikka pallo ei olisi pyöreä. Annetaan kohota puolisen tuntia vedottomassa paikassa.

Taikinapalleron kohotessa lämmitetään uunin 225 asteeseen. Kun uuni lämpiää, laitetaan tyhjä pata uuniin. Kun taikina on kohonnut noin puolisen tuntia (joskus minulla kohoaa kauemminkin kun unohdun tekemään jotain muuta), otetaan tyhjä pata pois uunista, nostetaan taikinapallo lämpöiseen pataan ja laitetaan takaisin uuniin. Kansi päälle! 

Puolen tunnin paistamisen jälkeen otetaan kansi pois päältä ja paistetaan vielä vartti. Sitten annetaan jäähtyä ja nautitaan. Meillä tällainen yksi leipä syödään yleensä siltä seisomalta eli uuden taikinan voi laittaa tekeytymään heti kun edellisen on saanut uuniin. :D 

Itse käytän patana sellaista ihan tavallista kannellista uunipataa, missä valmistan mm. lihapadan.

Ja eikun leipomaan! Tämän osaa tehdä kuka tahansa. ;)




maanantai 5. syyskuuta 2016

Paksuna

Noniin, niinpä sitä taas ollaan, paksuna. Ja paksu. Yh. Pohdin kauan jotain tosi raflaavaa otsikkoa näin piiiitkän tauon jälkeen (mieskin kysyi tuossa muutama päivä sitten, että onko hänen puhelimessaan jokin vika vai eikö blogi ole oikeasti päivittynyt), mutta en keksinyt mitään parempaa. Tyytykäämme siis tähän hyvinkin kliseiseen ja kuvaavaan ilmaisuun.

Eli siis, meille on tulossa kuudes (kääk, onko niitä jo niin paljon!?) lapsi. Arvioitu saapumisaika (eh eh) on joulukuun 26., joten uskallanpa sanoa, että suhteellisen jännittävä ja erilainen joulu on edessä. Raskaus on edennyt vaivihkaa (jo) viikolle 24+0 eli aika haipakkaa on tämä aika onneksi mennyt. Raskaus on myös suurin syy siihen, että blogi hiljeni keväällä ja se hiljaiselo on vaan jostain minullekin tuntemattomasta syystä jatkunut. Keväällä olin ihan käsittämättömän väsynyt ja pari viikkoa voin niin pahoin, että oli suuri saavutus saada tenaville pötyä pöytään ja pysyä itse järjissään. No, onneksi ne ajat ovat nyt takana ja olo on kutakuinkin niin normaali kuin se tässä kohtaa voi olla. 



Olemme koko porukka aivan innoissaamme, enkä taas oikein meinaa löytää sanoja sille kaikelle kiitollisuudelle, onnekkuudelle ja onnelle mitä olemme jälleen kerran saaneet osaksemme. Mutta tuota kaikkea me todella olemme, uskokaa tai älkää. :D

Raskaudesta lisää ja tarkemmin tuonnempana, nyt pikakelaan meidän porukan loppukesän ja syksyn kuulumiset.

Koulu. Ehdin jo aika monta kertaa toivoa, että alkaisipa se jo. Ja niin ehtivät lapsetkin: vaikka kesäloma on aina kesäloma, on mitä suurin (helpotus) ilo saada arki taas rullaamaan. Aino meni nyt siis toiselle luokalle ja Eino aloitti esikoulun samassa kyläkoulussa. Koulun aloitus sujui valtavan hyvin. Minä jäin kolmen pienimmän kanssa "keskenäni" kotiin ja Sulolla ja Toukolla onkin ollut totutteleminen siihen, että isommat ovat päivät pois. Poikien on pitänyt keksiä kahdestaan tekemistä eikä se ole (rehellisyyden nimissä) tapahtunut ihan kivuttomasti. Pikkuhiljaa päivät ovat kuitenkin alkaneet sujua ja minäkin alan jo tottua siihen, että ruokapöydässä saattaa kuulla omat ajatukset.





Liina. Tytöstä on kasvanut vauhdikas lurjus, joka kiipeilee pöydille, juoksee tuhatta ja sataa ja härnää isompia sisaruksiaan ja meitä vanhempia sen minkä kerkiää. Lapsi parhaassa ja pahimmassa iässä. Hänen tukkansakin on kasvanut jo niin pitkäksi, että kun saan hänet lahjottua istumaan sekunnin paikallan, voi hyvällä onnella saada tehtyä hiuksiin letin.




Harrastukset. Ne alkavat tässä syksyn mittaa pikkuhiljaa. Touko aloitti viikko sitten kauan odotetun kerhon (hän kulki kesällä vähän väliä uusi kerhoreppu selässä kysellen, että joko hän kohta pääsee sinne kerhoon) ja minulla meneekin tiistai-päivät Sulon ja Toukon kerho-hässäkässä.



Syksy on ihanaa aikaa. Elämä rauhoittuu, lapset menevät ajoissa nukkumaan, ilma on raikas eikä koko ajan ole hiki. Tai ainakaan niin kova hiki. Vaikka päivät ja illat ovat täynnä jos jonkilaista touhua ja kuskaamista, on se vaan ihan parasta. Lomakin tuntuu taas lomalta kun on muutaman viikon pyörittänyt tätä ympärivuorokautista showta. Ja toisin päin, arki tuntuu ihan mielettömältä kun koko porukka saa lomailusta ja toisistaan tarpeekseen.

Pitkästä aikaa ajatukset ovat saamassa taas jonkinlaisen suunnan ja mieli rauhan. Kirjoittaminen tuntuu mahtavalta ja pää on täynnä ideoita ja ajatuksia. Tätä harrastusta olen kaivannut. :)