sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Lähdön hetkellä

Tiedättekö sen tunteen, kun lasten kanssa lähteminen sujuu ongelmitta, ilman hampaiden kiristystä, hoputtamista, pinnan palamista, hukkuneita lapasia tai kenkiä tai ilman itkupotkuraivareita?

Hyvä, en minäkään.

Yksi meillä eniten konflikteja aiheuttava tapahtuma on ehdottomasti lähteminen. Lähteminen kauppaan, ulos, harrastuksiin, kylään, mummulaan, synttäreille, lähteminen oikeastaan mihin vaan. Vaikka itse olen kehittynyt varsinaiseksi lähtötilanteiden mestariksi (oikeasti), on lähteminen silti toisinaan harvinaisen ärsyttävää. 

Meillä se menee yleensä näin:

Lapset hokevat tuntikausia ennen lähtöä samoja asioita: joko lähdetään, voidaanko jo lähteä, milloin lähdetään, meneekö vielä kauan, mihin mennään. Joka kerta vastaan suunnilleen samalla tavalla ja häädän takaisin touhuamaan jotain järkevää. "Järkevä" on tosin harvoin paras sana kuvaamaan sitä, mitä he tekevät, mutta jotain kuitenkin.

Tämä "jotain" pitää usein sisällään kinastelua, taistelua, seinille hyppimistä, älyttömien leikkien (kuten palikkalaatikon kaatamista lattialle ilman mitään syytä) keksimistä, toisten härnäämistä ja riehumista. Ja vaikka joku keksisikin jotain ihan ookoo-tekemistä, joku toinen toisaalla torpedoi kaikkea ja aiheuttaa sekaannusta esimerkiksi tunkemalla kylpyleluja vessanpönttöön tai heittelemällä palapelien paloja biojäteastiaan.

Tämän porukan pakkautuminen autoon (siitä hetkestä kun vaatteita aletaan etsiä ja pukea) vie noin puolisen tuntia, kesällä vähän vähemmän. Uskon, että lähdön hetket ovat enemmän tai vähemmän hankalia jokaisessa perheessä lasten lukumäärästä riippumatta, meillä on vaan muutama muuttuja enemmän. No, kun sitten vihdoin ja viimein ilmoitan lähdön olevan lähellä, tapahtuu jokin seuraavista:

a) he keksivät viimein jotain järkevää tai
b) he alkavat tehdä jotain täysin epäolennaista, jopa mies saattaa istahtaa sohvalle katsomaan jotain mestis-pelien parhaita pätkiä.

Tämä on aivan käsittämätön ilmiö. Mikä ihmeen taika siinä on, että sitten kun viimein olisi aika lähteä (ja kohta jo vähän kiirekin), ketään ei kiinnosta. Usein hoputan heitä pukemaan ihan parhaista legorakennusleikeistä tai värityskirjan ääreltä. Miksi kukaan ei rauhoittunut tekemään näitä juttuja jo aiemmin tappelun ja sähläämisen sijaan? MIKSI?

Kaikkein parhaiten tällaisella hetkellä toimii se, että huudan ovelta "heippa, äiti menee nyt!". Hetkessä koko sakki on hepulissa kiskomassa takkia niskaan vaikka en todellisuudessa ole vielä saanut itselleni edes housuja jalkaan. Mutta se toimii parhaiten, kaikki karjumisesta ja kiristämisestä lähtien on nimittäin kokeiltu. 

Tämä sama pätee häkellyttävän hyvin myös nukkumaanmenoaikana (paitsi että silloin en huuda puolialasti vessassa hammasharja kädessä "lälläslää, äitipäs pesee nyt hampaat"). Monesti mietin, että pitäisikö uhata hampaiden pesulla jo paria tuntia oikeaa aikaa aiemmin, kun meininki näyttää siltä, ettei kukaan saa kiinni mistään leikistä ja kaikki tekeminen aiheuttaa pelkkää kinastelua. Koska se on muuten sataprosenttisen varmaa, että kun alan vihjailla nukkumaanmenosta, löydän heidät lukemasta kirjoja, rakentamasta legoilla tai järjestelemästä ralliautoja. KAIKESSA RAUHASSA. Siis sellaisten juttujen ääreltä, mitä he olisivat voineet puuhata koko päivän. Mutta ei, kun ne jutut putkahtavat kummasti mieleen vasta viime hetkellä. Kuten kaikki mitä ihmeellisimmät kysymykset, mihin pitäisi saada vastaus sitten juuri sillä sekunnilla eikä uni tule, jos vastausta ei kuulu (kuten esimerkiksi "mistä maalarinteippi on tehty", "oliko Jeesuksella pitkät hiukset" tai " miksi siltä yhdeltä sedältä puuttuu jalka").

Voihan nenä.

Viikonloppuna ja lomilla on tietenkin kivaa joustaa ja nauttia niistä rauhallisista hetkistä, kun lapset touhuavat yhdessä jotain. Kaksi pienimpää on yleensä illan tullen niin poikki, ettei heitä tarvitse kovasti edes patistella nukkumaan, mutta kolme isompaa voivat hyvinkin jäädä touhuamaan. Ja silloin heillä on kyllä vapaus rakennella ihan millaisia rakennelmia vaan ilman pelkoa siitä, että jättiläisvauva tulee ja murskaa kaikki vaivalla tehdyt linnat ja autotallit. 

Onneksi meillä kaikki tällaiset siirtymätilanteet sujuvat olosuhteisiin nähden pääasiassa erinomaisesti. Lapset ovat omatoimisia ja minä äärimmäisen kärsivällinen (edelleen niihin olosuhteisiin nähden, mestari, kuten sanoin) ja silloin kun mies ei jumitu katsomaan videoita meidän yhteistyö sujuu saumattomasti ja kumpikin tietää mitä tekee. Ilman omatoimisuutta ja yhteistyötä emme liikkuisi kotoa koskaan yhtään mihinkään. Iltarutiineissakin on tietty kaava mikä toistuu aina, mikä tietenkin helpottaa suunnattomasti: ilman rutiineja mistään ei tulisi yhtän mitään. 

Kuulostiko tutulta? :D Jos ei, niin olen kohdannut voittajani. Jos kuulosti, niin lohduttakaamme toisiamme sillä, että vielä jonain päivänä talosta poistuminen tai hampaiden pesu ei aiheuta niin hitonmoista härdelliä kuin nyt.  Some day..




  

14 kommenttia:

  1. Niin tuttua,että olin kuolla nauruun kirjoitusta lukiessani:D terv.Viiden äiti

    VastaaPoista
  2. Luin ton ekan kappaleen fiilisellä, et kiva kun jollain sujuu. Loistavan elävästi taas kerran kirjotettu! Mua edelleen naurattaa sun joku ikivanha kirjotus teidän arjesta, kun makkarista kuuluu kauhee kolahdus ja sen jälkeen ei mitään, niin "joko ei sattunu mitään, tai sit joku kuoli" :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahhah, minäkin muistan sen, erittäin elävästi! :D Onneksi ei ole sellaisia tilanteita tullut sen jälkeen kovin montaa vastaan. XD

      Poista
  3. Kiitos tästä, tuli parempi mieli kun meillä on ihan samaa. :D Kun pitäisi lähteä niin yhtäkkiä on joku maailman paras leikki menossa. Meillä on lisäksi "vain" kaksi poikalasta. Vanhempi kohta 4 v osaisi olla omatoiminen jos osaisi, pienempi 1 v 8 kk onneksi toistaiseksi on suht yhteistyökykyinen. Mun kärsivällisyys vaatii välillä vielä harjoitusta ;)

    Olen lukenut blogiasi jonkun aikaa mutta ekan kerran kommentoin kun oli jotenkin niin helpottava teksti ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osaisi olla omatoiminen jos viitsisi, niin siinä pitäisi lukea.

      Poista
    2. Osaisi olla omatoiminen jos viitsisi, niin siinä pitäisi lukea.

      Poista
    3. No mutta kuten sanottu, eipä sillä lasten lukumäärällä tunnu olevan ihan hirveästi merkitystä, yhtä "sujuvaa" lähteminen on aina. :D Kiva kuulla! :)

      Poista
  4. Kiitos tästä, tuli parempi mieli kun meillä on ihan samaa. :D Kun pitäisi lähteä niin yhtäkkiä on joku maailman paras leikki menossa. Meillä on lisäksi "vain" kaksi poikalasta. Vanhempi kohta 4 v osaisi olla omatoiminen jos osaisi, pienempi 1 v 8 kk onneksi toistaiseksi on suht yhteistyökykyinen. Mun kärsivällisyys vaatii välillä vielä harjoitusta ;)

    Olen lukenut blogiasi jonkun aikaa mutta ekan kerran kommentoin kun oli jotenkin niin helpottava teksti ;)

    VastaaPoista
  5. Hah, ihan mahtava teksti. Sä osaat kyllä kirjoittaa niin elävästi. Luin alussa, että "kun lähteminen sujuu ongelmitta -- ilman hukkuneita lapsia" :D. Jotkut sun tekstit jää pitkäksi aikaa mieleen. Vieläkin huvittaa se juttu kun vakuutusmies kävi teillä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Heh, eipä ole paljon vakuutusmiehiä meillä sen jälkeen näkynyt. ;)

      Poista
  6. Hah, ihan mahtava teksti. Sä osaat kyllä kirjoittaa niin elävästi. Luin alussa, että "kun lähteminen sujuu ongelmitta -- ilman hukkuneita lapsia" :D. Jotkut sun tekstit jää pitkäksi aikaa mieleen. Vieläkin huvittaa se juttu kun vakuutusmies kävi teillä :)

    VastaaPoista