torstai 27. lokakuuta 2016

Byyh, p*ska päivitys

Heipskukkuu, kyllä nyt harmittaa ja lujaa: juuri kun pääsin vauhtiin uuden postauksen kanssa niin tietokone alkoi PÄIVITTÄMÄÄN jotain. Höh, enkä osannut edes siirtää sitä päivitystä vaikka yritin. Nyt tietokone siis raksuttaa tuossa vieressä ja puolivalmis kirjoitus saa odottaa huomiseen. 

Voisihan sitä ihmisellä pahempiakin huolia olla, mutta kun minulla ei ole ollut moneen päivään mahdollisuutta ja/tai energiaa kirjoittaa mitään (tämän huomaa siitä, että herään keskellä yötä siihen että uusia juttuja vilisee päässä, mutta aamulla saati sitten illalla en muista niistä oikein mitään) niin ottaahan se vähän päähän kun tämäkin homma piti keskeyttää. Toivottavasti hyvä draivi jatkuu huomenna.

Kaiken hyvän lisäksi närästää. Erehdyin syömään pari halloween-suklaapalleroa (silmämunia ja kurpitsoja, älkää kysykö) ja nyt sitten kärsin hetkellisestä hairahduksesta varmasti läpi yön. Koskaan aikaisemmin suklaa ei ole aiheuttanut mitään tällaista, ilmeisesti siksi sen syöminen on tämän raskauden aikana jäänyt ihan minimiin.

Päivitys näyttäisi olevan kohta valmis, mutta nyt on kyllä jo pakko luovuttaa, muuten lapset myöhästyvät satavarmasti koulusta kun en herää herätyskelloon. Jatkan kirjoittamista koneella siis huomenna, toivottavasti tuleva yö ei ole yhtä levoton kuin edellinen (mm. koira pissasi lattialle ja mies joi kylmää kahvia, älkää kysykö taaskaan) ja olen huomenna skarppina heti aamusta.

Muhahaha, ollanpas sitä taas optimistisena liikenteessä, monen vuoden tahkoamisen jälkeen en vieläkään suostu myöntämään sitä, että sanat "skarppina" ja "aamulla" eivät vaan sovi samaan lauseeseen. Tosin viime vuosien aikana skarppina oleminen ihan mihin vuorokauden aikaan tahansa on käynyt melko haasteelliseksi. 

Nyt siis petiin ennen kuin kirjoitan lisää mitä sattuu. Sitä ennen kuva maanantailta, tässä siis keskeneräisen tekstin aihe. Öitä!





tiistai 18. lokakuuta 2016

Eroon tutista

Tämä taisi olla yksi ihan ensimmäisistä aiheista mistä kirjoitin silloin, kun "perustin" tämän blogin. Silloin kyseessä oli Touko ja muistaakseni hän ei ollut ehtinyt vielä edes yhden vuoden ikään ennen kuin päätin heittää tutit pois.

Nyt kyseessä on Liina ja hän on ehtinyt täyttää jo puolitoista vuotta. Meillä viidestä lapsesta neljä on käyttänyt tuttia enemmän tai vähemmän. Esikoinen oli melkein 2-vuotias ennen kuin jaksoimme/viitsimme/hoksasimme ottaa häneltä tutin pois. Siitä ruljanssista viisastuneena päätin, että kenenkään muun kanssa emme tee samaa virhettä. Poikien kanssa homma kävikin suht iisisti: Eino ei huolinut tuttia ollenkaan ja Sulon ja Toukon kanssa tutti heivattiin jo hyvissä ajoin ennen yksivuotissyntymäpäivää. Itse koen, että mitä aiemmin vieroitus tapahtuu, sitä helpompaa se on.

No, Liinan kanssa kaikki ei mennytkään niin iisisti. Ensin hänet piti vieroittaa yötissistä noin kymmenen kuukauden iässä. Tutti jäi, eikä tullut mieleenkään ottaa sitä siinä samassa rumbassa pois. Olin vain onnellinen, että sain pitkästä aikaa nukkua yöllä enemmän kuin tunnin kerrallaan. 

Tutista eroon pääseminen on ollut vähän väliä mielessä, mutta "sopivaa" ajankohtaa ei tuntunut löytyvän: olen ollut raskauden takia ihan hirvittävän väsynyt eikä jo valmiiksi katkonaisia öitä ole tehnyt mieli pistää mullin mallin, vaikka tiesin kyllä hyvin, että mitä pidemmälle tilanne pääsee, sitä enemmän kärsin siitä jossain vaiheessa itse. Liina on ollut niin helppo rauhoittaa yöllä tutilla ja ennen kaikkea nukuttaminen on ollut ihan superhelppoa. Onneksi tyttö ei ole tarvinnut tuttia päivisin ollenkaan, ainoat kriittiset hetket ovatkin olleet nimenomaan nukahtamiset.

Eräänä päivänä tässä muutama viikko sitten tuli kuitenkin seinä vastaan. Olin ajatellut, että tutti on otettava pois ennen kuin vauva syntyy. Viimeinen niitti oli se, että Liinan saman ikäinen serkku oli vieroitettu tutista. Ajattelin, että jos kerta hänkin pärjää hyvin niin miksi ei Liinakin. Siispä koitti se päivä, että ennen päiväunia en antanut tytölle tuttia ollenkaan. Hän itki ehkä vartin ja nukahti sitten hyville päiväunille. Illalla hän itki puolisen tuntia ja yöllä heräili muutaman kerran, mutta rauhoittui yllättävän nopeasti kun kävin peittelemässä uudestaan. Seuraavana päivänä tilanne oli jo paljon parempi, päiväunille hän nukahti nopeasti eikä hän illallakaan valittanyt juuri yhtään. Yön hän nukkui heräämättä.


Se siitä tutista sitten. Vieroittaminen kävi paljon helpommin kuin olin uskaltanut ajatellakaan.

Silti, tutista vieroittaminen on jotenkin todella ärsyttävää. 

Ensinnäkin, tutti ei periaatteessa ole ihan hirvittävän haitallinen juttu näin pienellä, mutta siitä eroon pääseminen jyskyttää kuitenkin jatkuvasti takaraivossa. Yötissistä vieroittaminen oli minulle suuri helpotus (ja helppoa, koska mies hoiti koko homman) sillä se tiesi minulle parempia yöunia. Tutti taasen - no, valmistauduin valvomaan sen takia monta yötä. Onneksi ei tarvinnutkaan. Eniten minua harmitti isompien lasten puolesta, sillä he joutuivat nukkumaan mennessä ja yöllä kuuntelemaan Liinan huutoa. Tosin yöllä kukaan isommista ei herännyt, vaikka olin varma, että koko kylä herää Liinan palosireenimäiseen huutoon. Meidän lapset ovat selkeästi perineet isänsä erinomaiset unenlahjat. 

Toiseksi, sitten kun päätöksen asiasta tekee, on siitä pakko pitää kiinni. Periksi ei oikein voi antaa vaikka kuinka ottaisi päähän, sillä hetkellinen luovuttaminen vie monta askelta taakse päin. Puolitoistavuotiaan kanssa ei paljon auta selittelyt orava-vauvoista tai muista öhkömönkiäisistä, ei hän kuitenkaan yöllä huutaessaan ymmärrä tarinaa siitä, että joku metsässä asuva pupun poikanen tarvitsee tuttia häntä enemmän. Peli on täten raakaa eikä armoa anneta. Kenellekään.

Tuttiprojektin kanssa kynnys siihen ryhtymiseen oli ennätyskorkealla, mutta siitä selvittiin, jes. Nyt takana on muutama viikko tutitonta aikaa ja kaikki on mennyt tosi hyvin.

Nyt me (minä ja lapset) nautimme syyslomasta. Vaikka heti alkuun jouduimme niin sanotulle pakkolevolle jo ehkä vähän odotetunkin kuumetaudin takia (tunnolliset ihmiset sairastavat aina lomilla, vai miten se nyt meni), taitaa tästä syyslomasta kuitenkin tulla ihan kiva. Lapset eivät ole kuumeen takia jaksaneet tapella ja riehua ihan jatkuvasti ja nyt tilanne on jo paljon rauhallisempi. Minä olen tosin jo yhden pakollisen sisäpäivän jälkeen aivan valmis keksimään jotain tekemistä, onneksi lapsillakin alkaa olla taas energiaa niin voi lähteä ulos, oujee!

Kivaa syyslomaviikkoa teille, joilla sellainen juuri nyt on! :)




tiistai 4. lokakuuta 2016

Anna mun kaikki kestää

Jokin aika sitten poistin kännykästäni kaikki uutissovellukset (eli sen yhden, iltalehden), koska suurin osa uutisista oli joko äärimmäisen ahdistavia tai täysin turhia, tyyliin "älä teet tätä virhettä krapulassa" tai "olet aina siivonnut vaatekaappisi väärin - näin se pitäisi tehdä". Silloin tällöin törmään kuitenkin kumpaankin uutistyyppiin facebookissa.

Tänään törmäsin uutiseen siitä, miksi lapsille ei kannattaisi antaa lupaa hyppiä syksyisissä lehtikasoissa. 

Jo pelkkä otsikko sai minut ensin uteliaaksi, sitten epäuskoiseksi ja lopulta erittäin huvittuneeksi. Ajattelin, että vihdoin ja viimein saan selville jotain, mitä en silloin itse lapsena lehtikasoissa hyppiessäni ja nyt myöhemmin omien lasten kasoissa hyppimistä katsoessani hoksannut.

Vaaroja listattiin kolme: epäpuhtaudet, elukat ja haavat.

Kasoissa voi piillä esimerkiksi hometta, mikä hankaloittaa mm. allergisten elämää huomattavasti.

Joku kasassa syystorkuilla ollut käärme saattaisi yllättää tai punkki puraista.

Lisäksi kasat sisältävät melkoisia määriä risuja ja "kaikkea muuta terävää", mitkä voivat aiheuttaa naarmuja ja haavoja.

Ei sillä, että toivoisin mitään edellisistä kenellekään enkä todellakaan ole sitä mieltä, että niitä pitäisi varta vasten lähteä hakemaan, mutta silti. Oikeasti. Ettäkö oikein voi naarmuja tulla. Olipa oikein joku tutkija kommentoinut, että kasat olisi syytä korjata mahdollisimman nopeasti pois, etteivät lapset jää tienposkessa olevassa lehtikasassa telmiessään auton alle. 

Uteliaisuus vaihtui siis nopeasti epäuskoiseksi puhinaksi, kun toistin uutisen pääkohdat miehelleni. Edelleen mietin, että olikohan koko juttu vain joku suuri vitsi (siinä se huvittuneisuus). Nimittäin kun ihan näin maalaisjärjellä ajattelee, niin hometta ja epäpuhtauksia on ihan joka paikassa, punkkeja piilee joka pusikossa ja haavat ja naarmut - ihminen voi teloa itsensä pahastikin ihan vain kävellessään tasaisella maalla. Varovainen voi ja pitääkin olla, ei siinä mitään ja voihan se olla, että tuiki tuntemattomaan kasaan ei oikeasti kannata summa mutikassa hypätä, mutta tuosta jutusta tuli kyllä sellainen fiilis, että lapset pitäisi ulos lähtiessä pukea kuplamuoviin eikä leikkikentällä tai metsässä saisi koskea saatika tehdä yhtään mitään. Oikeastaan olisi parempi jäädä vain kotiin, sillä kuka nyt haluaisi tieten tahtoen lähteä vaarantamaan terveyttään ja elämään oikeaa elämää.

Niin että olkaahan varovasti niiden lehtikasojen kanssa siellä!

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Syyskuu paketissa

Niin se vaan syyskuu otti ja hujahti ehkä vauhdikkaimmin kaikista tämän vuoden menneistä kuukausista. Syyskuussa meidän perheessä alkoi monta (uutta) harrastusta, ehkä siksi päivät kuluivatkin niin nopeasti. Viikonloput pyrimme pyhittämään lepäämiselle, mitä nyt vähän tulee käytyä sählyä ja jääkiekkoa pelaamassa (plus siivotaan ja pestään pyykkiä). Viikonloppuaamut ovat parhaita: kaikki saavat köllötellä niin pitkään kuin huvittaa eikä kenelläkään ole kiire mihinkään. Se on parasta se.  

Tässä syyskuun parhaita paloja:


Viime syksynä ostin jossain ihmeellisessä mielentilassa meille kurpitsa-valot. Lapset olivat tietenkin ihan haltioissaan, yleensä en harrasta ollenkaan tällaisen "kausikrääsän" ostamista. No mutta, nyt kun ne joka tapauksessa on olemassa niin Sulon toiveesta laitoimme ne jo iltojen iloksi lastenhuoneiden väliin aulaan. Illat alkavat kyllä pimetä niin nopeasti, että kaikenlaisia valojahan voisi jo ruveta virittelemään. ;)


Sulolla alkoi jääkiekko-koulu. Jos joku olisi minulle vuosi sitten sanonut, että Sulo innostuu jääkiekon pelaamisesta, en olisi uskonut. Jossain vaiheessa keväällä se kipinä kuitenkin syttyi hänessäkin eli nyt meidän perheessä on kaksi jääkiekkoilijaa: Eino pelaa saman ikäisten kanssa omassa joukkueessa, Sulo käy jääkiekkokoulussa. Onneksi jäävuorot on järjestetty niin, että Einon ja Sulon harjoitukset ovat pääasiassa samaan aikaan eli jäähallilla ei tarvitse käydä parhaimmillaan kuin kaksi kertaa viikossa. Lauantaisin he käyvät pelaamassa sählyä eikä sählyn pelaamiselta vältytä kotonakaan, vaan Sulo odottaa joka päivä Einoa eskarista pelikaveriksi. Minä yritän siinä sivussa sietää nurkkaan työnnettyjä mattokasoja ja korvan vierestä lenteleviä sählypalloja.

Pojat ovat itse olleet pelaamisesta niin innoissaan, ettei ole ollut epäilystäkään, etteikö tämä harrastus olisi heidän juttunsa. Meillä on alusta asti ollut ajatuksena se, että ketään ei väkisin raahata yhtään mihinkään vaan jos stoppi tulee jossain vaiheessa, harrastus saa jäädä. On kuitenkin ihan mahtavaa nähdä, kuinka jokainen pikkuhiljaa löytää itselleen jotain sellaista mitä voi suurella intohimolla tehdä ja missä on oikeasti hyvä. 


Ainolla se juttu on selkeästi musiikki. Hän käy edelleen erittäin mielellään pianotunnilla, harjoittelee ahkerasti ja jaksaa olla aina yhtä innoissaan oppimistaan asioista. Nyt syyskuussa hän aloitti lisäksi kansalaisopiston lastenkuorossa, mitä hän joka viikko odottaa kuin kuuta nousevaa. 

Muskaritkin alkoivat, niistä ja kerhosta on tullut varsinkin Toukon viikon kohokohta. Ainoa lukuunottamatta kaikki lapset käyvät muskarissa, Liina iskän kanssa. 


Vaikka kaikkea uutta onkin alkanut, jotain jää sentään (onneksi) poiskin. Eino pelasi kesän jalkapalloa ja se sai nyt väistyä jääkiekon tieltä, ohjelmaan on hänelläkin viikolle jo ihan tarpeeksi. Jalkapallojoukkue treenaa ilmeisesti koko talven liikuntasalissa, mutta alusta asti ajattelimme, että kaksi jäävuoroa viikossa (plus muskari, poikakerho ja sähly) on eskari-ikäiselle ihan tarpeeksi. Jalkapallon aika tulee varmasti sitten taas ensi kesänä. 


Ostimme "uuden" auton. Kun Liinaa odottaessani etsin meille seitsemänpaikkaista autoa hiki hatussa ja epätoivon partaalla ja olin ihan sitä mieltä, että tehtävä oli lähes mahdoton, nyt etsiessäni kahdeksanpaikkaista autoa tajusin, että tehtävä puolitoista vuotta sitten oli ihan piece of cake verrattuna tähän: kun kriteereinä olivat pieni hinta, ilmastointi ja kahdeksan istumapaikkaa, tuloksia oli hyvin vähän. Joko meillä olisi pitänyt olla ihan hemmetisti paljon enemmän rahaa (kymmeniä tuhansia, nounou) tai sitten olisi pitänyt kelpuuttaa kaksikymmentä vuotta vanha pakettiauton rämä. Noin niinkuin kärjistettynä. Onnea oli kuitenkin matkassa, sillä loppujen lopuksi löysimme kuin löysimmekin auton, mihin tulemme mahtumaan kaikki. Edellinen auto jää työ- ja metsästyskäyttöön miehelle (hurraa, ei enää koirankarvoja ja hirvikärpäsiä siellä täällä!). 


Lapset rakensivat iskän kanssa linnunpöntön. Joku aamu Aino sai päähänsä (olisko pikku kakkosesta tullut joku ohjelma), että hän haluaa tehdä linnunpöntön. Pönttö nököttää nyt pihakoivussa ja joka kerta lapset käyvät siitä ohi kävellessään katsomassa, että joko sinne olisi joku lintu pesiytynyt. Voi että minä niin toivon, että jonain päivänä siellä joku lintu asuisi, se olisi lapsille niin iso juttu.

Liina on oppinut uusia, mahtavia sanoja: EI ja EN. En kestä, hänestä on tullut oikea Kuningatar Ei. Muutenkin kovapäinen ja voimakastahtoinen tyyppi on suorastaan koominen, kun lähestulkoon jokaiseen ehdotukseen hän vastaa topakasti EN. Vastapainoksi Liina halailee ja pussailee paljon, varsinkin minua ja koiria. 

Minä täytin syyskuussa 29 vuotta. Aika hurjaa, joku voisi alkaa potea jonkinsorttista ikäkriisiä tässä kohtaa, mutta itsehän en onneksi ehdi. En muistanut edes kiittää onnitteluista. Oletettavasti kriiseilen kaikki mahdolliset kriisit sitten, kun viimeinenkin lapsi oppii pois vaipoista. Sitten voinkin lähteä etsimään kadonnutta minääni johonkin vuoristoon ja yrittää muistella, miltä maailma näyttää kodin seinien ulkopuolella, miltä tuntuu lähteä yksin johonkin ihan tuosta vaan ja kuinka ihanaa on ostaa itselle sellaisia vaatteita, mihin ei tarvitse mahtua raskausmahan- ja kilojen tai missä ei tarvitse voida imettää missä tahansa. 

Lokakuun vaihtuessa joulu hiipi jotenkin ovelasti mieleen. Eikä vain minun, lapsetkin lauloivat jo Petteri Punakuonoa ja Sulo kysyi, että milloin tuodaan kuusi sisälle. :D

Aurinkoista alkavaa viikkoa!