maanantai 7. marraskuuta 2016

Kuudes raskaus

Jihuu, vihdoin saan tehtyä tämän kirjoituksen loppuun! 

Minun on pitänyt kirjoittaa tästä meneillään olevasta raskaudesta jo aikapäiviä sitten, mutta viikot ovat vain vierineet enkä ole saanut aikaiseksi. Kuten jokainen useamman lapsen äiti varmasti tietää, isommat lapset osaavat pitää odottajan sen verran kiireisenä, ettei sitä meinaa pysyä kärryillä oikein mistään. Itse en pysyisi edes viikoista kärryillä ilman puhelimessa olevaa odotus-sovellusta. No, eipähän ehdi murehtia turhia.

Nyt viikkoja on siis 33+0. Laskettuun aikaan on 49 päivää eli ihan tosi vähän kun näin oikein oikeesti ajattelee! Huh. Näin pitkän ajan jälkeen on ihan hirveän vaivalloista yrittää muistaa raskauden ensimetrejä, mutta yritän kuitenkin.

Parhaiten mieleen on jäänyt se jäätävä väsymys ja inhottava parin viikon pahoinvointi. Nämä kaksi tietenkin ruokkivat toinen toistaan: kun väsytti, oli pahempi olo. Paha olo taas sai uupumaan nopeasti. Onneksi pahinta aikaa ei kestänyt kauaa ja alun jälkeen pahoinvointi on ollut vain inhottava mutta siedettävä vierailija. Yleisestikin ottaen olen päässyt huonon olon kanssa vähällä, siihen liittyy lähinnä etovaa oloa, huimausta, väsymystä, ruokahaluttomuutta ja ärtymystä. Pääasiassa sain ihan rauhassa vain äimistellä tätä ihmettä, hetki nimittäin meni että sisäistin edes koko asian: oikeasti kuvittelin olevani raskaana seuraavan kerran ehkä joskus ensi vuoden puolella, mutta tämä päättikin yllättää positiivisesti ripeällä aikataulullaan. Ajattelin, että imetyksen loputtua mm. kierron tasaantuminen ottaa taas oman aikansa eikä raskaustestille olisi vielä pitkään aikaan tarvetta. Toisin kävi, täytynee tämän raskauden jälkeen (nyt olen vakaasti sitä mieltä, että tämä todella on viimeinen raskaus) miettiä niitä ehkäisy-asioita ensimmäistä kertaa piiiiiitkään aikaan ihan tosissaan. :D

Olen aina ajattelut, että jos on jokin aika milloin en haluaisi joutua synnyttämään tai olemaan viimeisilläni raskaana, niin se olisi joulu. Ja nyt, tättärää, laskettua aika osuu niin joulun tienoille kun vaan olla ja voi. Ennen ensimmäistä ultraa laskettu aika oli 19.12., mutta tiesin sen siirtyvän eteenpäin. Laskettu aika on siis 26.12. Onneksi joulun aikaan synnyttäminen ei tunnu enää ollenkaan niin karmealta ajatukselta, päinvastoin. Todennäköisesti joulusta tulee jännittävin ja mahtavin koskaan, tosin itselläni on pieni toive/uskomus siitä, että saisimme viettää jouluaaton lasten kanssa rauhassa. Viidestä lapsesta neljä on syntynyt lasketun ajan jälkeen eli henkisesti valmistaudun siihen, että tämäkin odotus venähtää. Tosin eihän se yhtään haittaa vaikka tämä päättäisikin yllättää, mutta enpä usko.

Raskaus on ollut tähän asti kaikinpuolin aika tavallinen. Ultrissa kaikki näytti normaalilta, sukupuolta emme halunneet selvittää. Verrattuna edellisiin raskauksiin tämä on ollut jopa helppo, sillä vaikka itsekin olen aina ajatellut, että "vaivat" vain pahenevat jokaisen raskauden myötä, ei se pidäkään paikkaansa. Eniten olen ihmetellyt iskias-kipujen lähes täydellistä puuttumista. Aikaisemmin ne ovat alkaneet jo hyvissä ajoin ennen kuin vatsa on alkanut edes kasvaa ja ovat vaivanneet päivittäin niin, etten ole pystynyt kunnolla edes liikkumaan. Säryt ovat hankaloittaneet myös yöunia. Mutta nyt selkäsärkyä on ollut ehkä muutamana päivänä ja verrattuna edellisiin se on vain häivähdys. Vatsa on ollut iso alusta asti niin kuin minulla aina, mutta vasta viime viikkoina se on oikeasti alkanut olemaan tiellä: tiskipöydän ääressä pitää seistä sivuttain, koska muuten joutuisin seisomaan etukenossa ylttääkseni tekemään yhtään mitään. Lapsia en pysty pitämään kunnolla sylissä oikeastaan ollenkaan, sillä jonkun vähänkin vatsaan nojatessa alkaa ahdistaa ja painaa johonkin. Lapset ovatkin saaneet tyytyä "polvella istumiseen", siitä he tunnustelevat ja ihmettelevät vauvan liikkeitä. 

Verenpaine on koko ajan ollut tosi matala (matala verenpaine ei siis välttämättä nouse raskauksien ja lasten myötä ;)), viimeksi yläpaine oli alle sadan. Sokerirasituksessakin kävin, mutta arvot olivat ihan normaalit, eivät edes lähellä ylärajoja. Painoa on tullut tähän mennessä vain yhdeksän kiloa, joskin minusta tuntuu että sitä on tullut tuplasti enemmän: jatkuvasti on ihan hirveä mammutti-olo, ärsyttää kun mikään ei mahdu päälle ja rasvaa kertyy kaikkialle niin maan pirusti. Haaveilen pitkästä juoksulenkistä ja kunnon trx-tunnista, mitkä tosin siintävät todellisuudessa jossain kevään/kesän/syksyn korvilla. Juoksemisesta tuli lähestulkoon mahdotonta jo heti alussa, pienikin hölskytys toi sellaisen paineen tunteen alavatsaan että olin ihan varma, että jotain luiskahtaa kohta pihalle. Kesällä hiekkatiellä pyöräillessä minun piti polkea seisten, koska möykkyinen alusta laukaisi supistelun välittömmästi. Hyötyliikunnaksi onkin riittänyt lasten jatkuva pukeminen ja heidän kanssaan ulkona käyskentely, mikä ei olekaan rasti helpoimmasta päästä: pukeminen itsessään ison mahan kanssa on jo melkoinen projekti ja itse ulos päästyäni olen ihan hiestä märkä. Vaikka neljä viidestä pukee jo lähes kokonaan itse, ei se tarkoita sitä, että lähteminen kävisi käden käänteessä: yleensä aina jotain on hukassa, joku keksii uhmata kesken sukkien laiton ja heittäytyä selälleen lattialle tai juosta karkuun ja riisua ne vähätkin mitä on siihen mennessä saatu päälle. Oma elämäni olisi siis fyysisesti paljon helpompaa jos ei tarvitsisi poistua talosta ollenkaan, mutta pääkoppa ei kestäisi sellaista kyllä päivääkään.

Hemoglobiini on myös päässyt yllättämään, se on nimittäin parilla viime kerralla ollut jopa 120 paikkeilla. Keskiraskauden tienoilla hb meinasi päästä laskemaan lähelle sataa ja sopivan rautavalmisteen löytäminen oli taas aikamoinen ruljanssi: Obsidanista tuli yhtäkkiä ihan hirveä, monta päivää ja yötä kestävä ripuli. En olisi ikinä osannut kuvitella, että ripuli voi aiheuttaa sellaista voimattomuutta ja heikotusta. Jätin Obsidanin hetkeksi pois ja käytin nestemäistä, luontaistuotekaupasta saatavaa Floradixia. Se imeytyi hyvin, mutta niin kuin raskausvitamiinistakin viime raskaudessa, siitä tuli paha olo. Muutaman viikon päästä uskalsin kokeilla Obsidania uudestaan ja nyt maha on kestänyt sitä jo paremmin.

Vauva on asettunut pää alaspäin ja se köllöttelee lähestulkoon koko ajan samassa asennossa, mitä nyt potkii ja möyrii ja mekastaa muuten vaan tosi paljon. Hikkakin hänellä on päivittäin. Iltaisin sohvalla pötkötellessä ehdin tarkkailla hänen menoaan ja miettiä, että millainen tyyppi sieltä oikein syntyy. Vaikka raskaus ei (useasta raskaudesta huolimatta) ole minusta ollenkaan ihmisen parasta aikaa ja vaikka kovasti jo odotan, että vauva syntyy, on tämä aika mennyt aika omalla painollaan "tässä sivussa". Voimia se tietenkin vie enkä ole kokenut olleeni pitkään aikaan ihan oma itseni, mutta eipä tässä enää kovin pitkää aikaa olisi "kärvisteltävänä". <3

Nyt on ruvettava herättelemään koululaiset aamupalalle. Mukavaa maanantaita! :)

tiistai 1. marraskuuta 2016

Lastenhuoneäänestys

Hellurei! Koska en vieläkään saa jatkettua muutama päivä sitten aloittamaani kirjoitusta, niin ajattelin vinkata teitä äänestämään kauneinta lastenhuonetta. Äänestettävänä on monta kaunista lastenhuonetta ja meidänkin yksi lastenhuone sai kunnian osallistua tähän kisaan. Kannattaa käydä kurkkaamassa, sieltä saattaa löytää vaikka uusia blogeja lukulistalle! 


Kuten äänestettävän kuvan yhteyteen kirjoitinkin, valinta kolmen lastenhuoneen välillä oli vaikea. Ensalkuun ajattelin että hitto, minunhan pitää ensitöikseni raivata puolet tavaroista pois että kehtaa kuvan ottaa. Sitten ajattelin, että olisi tylsää ottaa kuva lastenhuoneesta, mikä näyttää siltä ettei siellä kukaan koskaan mitään edes leiki. No, en raivannut enkä myöskään räjäyttänyt, MUTTA ihan näin rehellisyyden nimissä on myönnettävä, etteivät huoneet suinkaan aina näytä siltä miltä kuvissa. Varsinkin kaveriporukan kyläilyn ja synttäreiden jäljiltä huoneet ovat kaikkea muuta kuin järjestyksessä. Itseäni puolustaakseni on kuitenkin mainittava, että meillä kerätään lelut joka ilta omille paikoilleen ja joka aamu pedataan sängyt eli ei kuvat ihan hirveän valheellisiakaan ole. :D

Kun kuitenkin jollekin tulee sanasta "suurperheen koti" mieleen sellainen iloinen sekametelisoppa missä joka paikka tursuaa tavaraa eikä kukaan oikein tiedä missä minkäkin varsinainen paikka on, niin meidän talo on ehkä se poikkeus mikä vahvistaa säännön: järjestyksen ylläpitäminen onnistuu isonkin porukan kanssa kiitettävästi kunhan vaan vähän jaksaa nähdä vaivaa eikä säilö mitään turhaa (kaikkea pakollistakin on ihan riittämiin).

Tässä nyt teille kuva jokaisesta lastenhuoneesta. Näin jälkikäteen kuvia katsoessani voin vain todeta, että kuvan rajaamisella saa kyllä ihmeitä aikaan. ;)