perjantai 27. lokakuuta 2017

Uni on jees

Viimeksi olen näköjään ottanut riskin ja ilmoittanut koko maailmalle, että olin saanut nukkua yön hyvin. No, sellainen rehvastelu ei tietenkään koskaan kannata, sillä karma muistaa kyllä: seuraavana päivänä meiltä hajosi auto ja yökin meni ihan plörinäksi. Että se siitä hyvin nukutusta yöstä sitten. Jos tästä jotakin positiivista haluaa löytää, niin ainakin olin levännyt hyvin kun vastoinkäymiset alkoivat. XD

No joo, vaikka en olekaan tuon yksittäisen yön jälkeen nukkunut (vielä) niin pitkiä yöunia, ovat yöt rauhoittuneet varsinkin viimeisten kahden viikon aikana huomattavasti. Hilla on nukkunut nyt monta yötä omassa sängyssä (!) ja tyytynyt pelkkään tuttiin yöllä herättyään. Juuri nyt näyttää siis siltä, että häntä ei välttämättä tarvitse "vieroittaa" yötissistä ollenkaan. Peukut pystyyn.

Osa isommista lapsista mönkii yön aikana meidän jalkopäähän nukkumaan, mutta siihen harvoin herään. Kasvukipuja, pissahätää, janoa, pahoja unia ynnä muita juttuja on, mutta vähemmän kuin ennen.

Nautin nyt tästä. Sen verran kokenut konkari olen, että tiedän tilanteen voivan muuttua täysin päälaelleen vaikka ihan kohta. Nautin siitä, että ajatus kulkee. Että jaksan miettiä koko loppuviikon ruokalistan pelkän tämän päivän sijaan. Niin isoa kauppalistaa en ole pitkään aikaan jaksanut kirjoittaa. Tai ajatella, lähinnä. 

Meidän pikkuinen vauva alkaa olla jo aika iso vauva. Kymmenen kuukautta jo. Vaikka minusta on ollut ihanaa nukkua pikkuisen vieressä ja herätä hänen tuhistessa vieressä, on oma tila ja hyvä uni ihan tosi jees. Pitkiä ja vauhdikkaita päiviä jaksaa huomattavasti paremmin. Ja mikä hassuinta, minä huomaan olleeni väsynyt vasta nyt, kun en ole niin väsynyt. Kai siinäkin joku selviytymisjuttu on. "Henkensä pitimiksi". Vai miten se meni.

No, tästä kaikesta voidaan siis päätellä, että viime viikkoinen syysloma teki oikein hyvää. Lapset olivat ihan puhki, ja erityisesti tauko kouluhommista oli paikallaan. Suurimman osan harrastuksistakin ollessa lomalla teimme kaikkea ihan perushömppää yhdessä. Aamuisin ei ollut kiire minnekään, aamupala venähti brunssiksi eikä isompia väsyttänyt iltaisin normaaliin nukkumaanmenoaikaan. Kävimme me sentään keilaamassa ja uimahallissa, mutta siinä ne meidän loman kohokohdat olivatkin. Lapset tekivät ennätyspaljon hama-helmillä, lukivat kirjoja, katselivat telkkaria ja rakensivat legoilla. Ja riehuivat ja tappelivat (tietenkin), mutta ennen kaikkea lepäsivät. Osalla käväisi kuumetauti, mutta tulipa heidän pötköteltyä oikein urakalla. 








Täällä Keski-Suomessa on satanut koko päivän lunta. Enpä muista milloin viimeksi lapset ovat olleet niin innoissaan ulkoilemisesta kuin tänään. Varmaan edellisten ensilumien aikaan. Liinakaan, jota yleensä aina jossain vaiheessa alkaa paleltaa, ei pyytänyt kertaakaan sisälle. Voi että kun tulisikin oikein kunnon talvi eikä mitään lumi-loska-vesisade-sekoitusta. Saisi kasattua oikein ison pulkkamäen (mitä Eino jo tänään takaterassille aloitti..) ja oikein monta lumiukkoa.

Onneksi ensi viikolla vaihtuu jo marraskuu, voi alkaa viritellä ulos "kausivaloja"! ;)    

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Rasti seinään

Heippa! Tuokaa skumppaa, minäpäs nukuin viime yönä melkein seitsemän tuntia yhteen soittoon. Siis heräämättä kertaakaan, jaiks! Oli muuten aamulla aikalailla ihmeteltävää kun tajusin, että Hilla nukkui omassa sängyssä eikä hän ollut herännyt syömään kertaakaan. Eikä Liinakaan valvottanut, hänellä on ollut muutamana yönä (ilmeisesti) kovia kasvukipuja ja varsinkin alkuyöt hän on nukkunut levottomasti. Kellään isommista lapsista ei ollut jano tai mitään muutakaan ylimääräistä. Kerrassaan ihmeellistä.

Tuleva yö on ihan varmasti yhtä hulabaloota kun nyt näin menin tällä asialla leveilemään. No, ehkä saan nukkua sitten taas parin vuoden päästä seuraavan kerran. 😂 Ei vaan, tämä oli ehkä ihan hyvä muistutus siitä, että jonain päivänä se katkeamaton yöuni saattaa olla enemmän sääntö kuin poikkeus.

Jos yhtä hyvä tuuri jatkuu saattaa olla, että huomenna kirjoitan jo tekstin missä on enemmän kuin kaksi lausetta. 😆 Jep, sitä odotellessa.

Tässä vielä täysin asiaankuulumaton kuva minusta ja autoon matkalla torkahtaneesta Liinasta. Odotamme tässä Ainoa pianotunnilta. 

Tsau!


torstai 14. syyskuuta 2017

Syksyn ensimmäinen

Hirvikärpänen. Syksyn ensimmäinen hirvikärpänen on aina pahin. Tässä vaiheessa syksyä niihin alkaa olla jo niin tottunut, että niiden liiskaaminen käy kuin itsestään eikä se ällötä enää juuri lainkaan. Mutta se ensimmäinen - yäääääk. Lapsen päässä vielä, eihän sitä sinne voi jättää.

Me asumme keskellä metsää (siis ihan oikeasti metsän, ei minkään puiston ja tai pienen koivikon vieressä), joten olemme hyvinkin sinut luonnon ja sen kaikenmaailman öppiäisten kanssa.

Paitsi hirvikärpästen. Ja lukkien. Hyi yäk. Lasten mielestä lukeissa on jotain tosi mielenkiintoista, minusta ne on vaan tosi kuvottavia pitkine jalkoineen.

Onneksi hirvikärpäset ovat pysytelleet (ainakin toistaiseksi) pääsääntöisesti pihalla. Tänäänkin törmäilin ulkona kärpästen kanssa niin että napse vain kuului, mutta sisältä olen bonganut vain pari.

Hirvikärpäsistä huolimatta metsässä asuminen on ihan parasta. Ensinnäkin, tällaiselle äärimmäisen laiskalle marjastajalle on aivan ihanaa se, että tuoreita marjoja voi käydä hakemassa kotinurkilta. Mustikat, vadelmat, puolukat, vaihtelevasti metsämansikoita myös. Ehkä tulevaisuus tuo tullessaan ne ajat, kun lähden ihan varta vasten etsimään hyviä marjapaikkoja ja kykkimään tuntikausiksi pusikkoon, mutta juuri nyt ja siihen asti olen äärimmäisen onnellinen siitä, että marjat kaurapuuron päälle tai puolukkapiirakkaan voi hakea spontaanisti muutaman metrin päästä. 

Toisekseen, täällä saa huutaa ihan vapaasti. Olisitte kuullut kun Touko opetteli eilen ajamaan pyörällä. Hän huusi ilosta sekä silkasta *itutuksesta, vuorotellen. Noin sekunnissa saattoi ääni muuttua kellossa, kun pyörä ei ajanutkaan sinne minne piti tai polkimet pistivät jarrut pohjaan. Ai jestas että siinä olisi ollut kanssapyöräilijät ihmeissään, itseänikin vähän hävetti vaikka muita ihmisiä ei ollut mailla halmeilla. Voi eläin-parkoja, mahtoivat ne ihmetellä taas meidän menoa. No, eivätpä ainakaan karhut hyökkää. Ja samalla tyylillä ovat kolme vanhempaakin lasta oppineet ajamaan pyörällä eli jos vanhat merkit yhtään paikkaansa pitävät, oravat saavat nukkua taas rauhassa hyvinkin pian.  

Hitsi kun hirvikärpäset eivät hoksaa pelätä meteliä.


sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Onneksi huomenna on maanantai

Torstaina sitä huomaa huokaisevansa, että onneksi huomenna on perjantai: viikonloppuna kenenkään ei tarvitse herätä aikaisin ja koko porukka saa huilata rauhassa. Mutta jotenkin kummasti sunnuntaina taas toivoo, että tulisipa se maanantai jo: uusi alkava viikko tuo tullessaan kaikenlaista, etenkin rauhan ja järjestyksen. :D

Mennyt viikko hujahti taas ihan supernopeasti. Tosin kyllä siihen mahtuikin vaikka ja mitä, mm. parit vaatekutsut, paljon ystäviä, naurua, itkua, hermonriekaleita - ja yksi lievä aivotärähdys. Meillä kun olosuhteisiin nähden tapahtuu harvoin oikeastaan yhtään mitään, niin yksi pieni onnettomuus saa pasmat ihan totaalisen sekaisin. No, siitäkin selvittiin. 

Hilla on pistänyt nyt selkeästi astetta isomman vaihteen päälle maailman tutkimisen suhteen: paikallaan häntä ei saa pysymään oikeastaan missään muualla kuin syöttötuolissa, sillä lattialla istuallaankin hän työntää itseään jaloilla taaksepäin. Hänen lempparipaikkansa on ehdottomasti ruokapöydän alunen, sieltä kun löytää sekä itseltä että muilta pudonneita herkkuja. Isommat lapset ovat onneksi hyvin perillä siitä, että Hilla ei saa laittaa suuhun mitä tahansa, vaan jopa Liina roudaa pieniä legoja ja hamahelmiä minulle kun on nähnyt Hillan niitä lähestyvän. Menoa ja meininkiä siis riittää, mutta onneksi sitä ehtii edes näin iltasella istahtaa hetkeksi ja huokaista.


Seuraavassa kuvassa pötköttelee Touko, joka aamuna eräänä heräsi, mutta torkahti vielä uudelleen (meidän lasten erikoistaito). Rauhalliset aamut - ai että. Maanantai, olet niin tervetullut! Mukavaa alkavaa viikkoa! :)




keskiviikko 30. elokuuta 2017

Maailman onnellisin vauva

Meidän Hilla, hän on maailman onnellisin. Kuinka monella on viisi hyssyttelijää ja tutin tuojaa kun päästää pienenkin inahduksen? Kuinka moni pääsee huristelemaan pöydäksi ja tuoliksi taitetulla "syöttötuoliautolla" ympäri kämppää, täysillä? Kuinka moni saa mutustaa salaa karjalanpiirakan jämää tai pizzan palaa pöydän alla? No ei kovin moni muu kahdeksan kuukauden ikäinen vauva. Meidän Hillapas saa, koska on niin ovela, ettei päästä ääntäkään siinä kohtaa kun on bongannut jonkun herkun lattialta. Äkkään hänet pahanteosta vasta kun huomaan hänen poistuneen näköpiiristä hipihiljaa. :D

Hilla täytti viime viikolla kahdeksan kuukautta. Hän on aivan ihana ja mahtava tyyppi, tyytyväinenkin vielä kaiken hyvän lisäksi. Hilla konttaa jo melkein, hänellä on melkein kaksi hammasta ja hän melkein kestää pitkän eron äidistä. Hilla on myös aika tarkka siitä, kenen sylissä hän on ja tässä kohtaa tuntuu, että hän vierastaa meidän lapsista ehkä voimakkaimmin. Tai sitten olen vain unohtanut muiden tämän vaiheen. Hilla nauraa isoon ääneen sisarusten jutuille ja kaivelee mielellään lego-laatikoita. Hänessä on myös sellaista Liina-siskomaista "jättiläisvauvan hyökkäys"-tyyppiä, mutta vielä hetken isompien lasten projektit ja rakennelmat saavat olla Hillalta rauhassa pöydillä ja tasoilla. 

Oikeastihan Hillan ruokavalioon ei todellakaan kuulu pizzat tai karjalanpiirakat, vaan viimeiset pari kuukautta hän on syönyt vauvoille tarkoitettuja kiinteitä ruokia: puuroja, soseita ja hedelmiä. Suurimman osan hedelmistä ja marjoista hän syö "itse" ja vaikka en olekaan mikään vannoutunut sormiruokailun kannattaja, on se pientä sotkua lukuunottamatta todella kätevää: hedelmät ja pehmeät vihannekset uppoavat pieninä palasina ja marjat joko tuoreina tai jäisinä. Kun Hilla mutustelee omia eväitään itsekseen, minulla on mahdollisuus esimerkiksi syödä itse samalla. Oujeah. Yöllä Hilla herää tissille kerran tai pari ja on hän päivälläkin ihan tosi onnellinen päästessään tissille, vaikka muut ruoat maistuvatkin jo erittäin hyvin. Aamuisin Hilla tykkää nukkua pitkään.

On Hillan elämässä myös pieniä alamäkiä: muutama päivä sitten hän kolaroi otsa ja nenä edellä pihasoran kanssa ryömiessään ulkona eikä pieniltä törmäyksiltä sisarustenkaan kanssa voi välttyä. Esimerkkinä edellisen postauksen kuva, siinä Liina halaa ensin Hillaa niin mahdottoman nätisti, mutta hetken päästä Liina tuuppaa pikkusiskon nurin. Ja neuvolan kasvuseulakin hälytti Hillan kohdalla ylipainoista! Voi meidän pientä palleroista, on tainnut tissimaito maistua vähän liiankin hyvin. :D No joo, hyvähän on että seuraavat. Hillan pituuskasvu on ollut hidasta verrattuna painoon. Onneksi meidän kaikki lapset ovat olleet vauvana aika pulleroisia niin ei olla ihan ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Kuukauden päästä käymme kasvukontrollissa, nähdään sitten mille linjalle käyrät asettuvat.

Nyt taidan kömpiä tuonne tuhisevan vauvan viereen, toivottavasti on rauhallinen yö edessä.





P.s. Hilla syö oikeasti aina pöydän ääressä, tuossa yhdessä kuvassa hän syö perunaa lattialla siksi, että Touko oli ystävällisesti vienyt äkäiselle pikkusiskolle perunan kattilasta sillä aikaa kun olin liiteristä hakemassa puita. :D    

   

tiistai 29. elokuuta 2017

Uudenlainen arki

Muutama päivä sitten minun isäni eli lasten pappa pyörähti pikaisesti meillä. Oli ruoka-aika. Hän istui ruokapöydän ääreen, tuumasi muutaman asian ja hetken hiljaisuuden jälkeen ihmetteli, että mitenkäs täällä on näin rauhallista. Niin, rauhallista ja hiljaista. Minä, Touko ja Liina olimme juuri syömässä. Hilla oli päiväunilla ulkona vaunuissa. Olin kattanut pöydän kolmelle. VAIN kolmelle.

Se on äärimmäisen outoa. Meillä todellakin oli rauhallista ja hiljaista. Meillä todellakin on rauhallista ja hiljaista viitenä päivänä viikossa, muutaman tunnin. Koska nykyään meillä asustaa kolmasluokkalainen, ekaluokkalainen, eskarilainen, kerholainen, taapero ja vauva. Ette kuulkaa uskokaan kuinka ihmeellistä on, kun puolet lapsista viettävät osan päivää jossain muualla.

Meillä on siis koulujen alettua koittanut ihan uudenlainen arki. Sulo aloitti esikoulun tutussa kyläkoulussa. Eino aloitti ekaluokan ja Aino siirtyi (jo!) kolmannelle luokalle. Kun he hyppäävät aamulla taksiin, minä jään kolmen pienimmän kanssa kotiin. Hillaa en oikein osaa edes vielä laskea lapseksi, koska hän ei tappele eikä sotke JA Toukosta ja Liinasta on kuoriutunut ihan suhteellisen siedettäviä tenavia nyt, kun päivät ovat rauhallisempia eikä muuttuvia tekijöitä ole niin montaa. Voin siis ajoittain kuulla jopa omat ajatukseni! No joo, kyllähän heidänkin kanssaan tekemistä riittää ja illat kompensoivat tehokkaasti aamupäivien rauhallisia hetkiä, mutta silti, ah autuutta. Kolme hurraa-huutoa Suomen koulusysteemille ja maailman parhaalle kyläkoululle.

Arki on tuonut tullessaan myös harrastukset. Pitkän kesäloman jälkeen lapset odottivat niiden alkamista kuin kuuta nousevaa ja täytyy kyllä itsekin myöntää, että vaikka meidän arkirytmi on astetta hurjempi, oli minullakin sitä jo vähän ikävä. Eikös sitä niin sanota, että arki on riittävän hyvää kun sitä lomalla kaipaa? Tai jotain sinne päin. Vaikka keväällä sitä oli ihan innoissaan kun koulut ja harrastukset jäivät lomalle, elokuun lähestyessä odottaa jo, että arkeen tulisi joku rytmi ja järjestys. 

Ainolla alkoi tutut pianotunnit ja jumppa ja parin viikon päästä hän aloittaa näytelmäkerhon. Se sopii hänelle kuin nenä päähän, sain nimittäin kesän aikana katsella "muutaman" esityksen ja toivon, että esiintymistä rakastavat tyttö viihtyy siellä hyvin. Eino aloitti jääkiekon kolmen päivän jääkiekkoleirillä ennen koulun alkua ja syyskuun puolella harjoitukset pyörähtävät toden teolla käyntiin. Jalkapalloharjoitukset puolestaan jäävät pois varmaan sitten, kun jäävuoroja on viikossa kahdet. Sählyäkin Eino odottaa jo kovasti. Ja seurakunnan poikakerhoa. Sulo seuraa isoveljen jalanjälkiä, tosin hän ei vielä tänä kesänä päässyt jääkiekkoleirille, mutta samoissa jääkiekkotreeneissä hän alkaa tänä syksynä käydä. On muuten älyttömän kätevää, että pojat ovat saaneet pelata kesän jalkapalloa samassa joukkueessa ja saavat pelata samalla tavalla myös jääkiekkoa, se helpottaa kuskaamista aika tavalla. Toukolla oli tänään ensimmäinen kerhopäivä - vihdoin ja viimein, ei niitä öitä ollakaan laskettu kuin ehkä kaksi kuukautta. :D Lisäksi Touko odottaa jo kovasti muskarin alkamista, ilmoitin Ainoa ja Einoa lukuunottamatta koko sakin sinne. Touko haluaa jatkaa myös jääkiekkokoulussa, saas nähdä tuleeko hänestä yhtä innokas kiekkoilija kuin isoveljistään. Liina ja Hilla pääsevät siis myös muskariin, muuta sitten ei tarvitakaan: talven aikana he saavat varmasti aimo annokset kulttuuri- ja liikuntaelämyksiä kun kulkevat isompien sisarusten harrastusjutuissa mukana. 

Vaikka meidän perhekalenterista ei montaa ihan täysin tyhjää päivää kuukaudessa löydy, on meidän arki oikeasti ihan tosi kivaa (ketäköhän tässä yritän vakuuttaa..:D). Lapset saavat tehdä mitä tykkäävät ja mitä osaavat - tämä periaate edellä meidän on mentävä joka asiassa, muuten mistään ei tulisi mitään eikä tätä kyllä jaksaisikaan kovin pitkään. Ja kyllä sitä jossain välissä itse ehtii jonkun lenkin käydä juoksemassa tai pyöräilemässä, jos ei muuten niin lasten kanssa. Siinäkin on vaan oltava asenteen kohdillaan. ;)

Alunperin ajattelin kertoa Hillankin tarkempia kuulumisia, mutta tämä arkisepustus venähtikin näin paljon. No, jätän sen huomiseen (nyt mantraan koko yön ja huomisen, että "muista kirjoittaa, muista kirjoittaa.."). Joten siis, huomiseen te siellä, onpa kiva että olette jaksaneet roikkua mukana. <3



keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Kesäterveiset Perheentuvalta!

Hei vaan taas pitkästä aikaa! Kesä on edennyt ihan hurjaa vauhtia, viimeisin kirjoitus on näköjään jostain huhtikuulta.. Jonkin luonnoksen tein tässä jokin aika sitten, mutta se on nyt ainakin toistaiseksi vielä julkaisematta, taisi jäädä viimeistelemättä syystä jota en enää edes muista. Mutta nyt ajattelin käyttää tilaisuuden hyväksi ja kirjoittaa näin päiväsaikaan pikaisesti meidän kesän kuulumisia, pienin nukkuu nimittäin ulkona päiväunia ja toisiksi pienin on mummun kanssa mini-kesäreissulla JOTEN minulla on ihan ennennäkemättömät mahdollisuudet saada istua hetki koneen äärellä ihan rauhassa. Kääk. Kun saisi vielä oman mielen viriteltyä sellaiselle taajuudelle, ettei jatkuvasti sressaisi sitä että kohta tulee kuitenkin joku keskeytys ja ajatus katkeaa ja kaikki menee ihan päin pylleröä.. :D

Tässä kohtaa kesää lapset ja erityisesti minä itse olen jo saanut sellaisen ihan kiva lomafiiliksen päälle. Lasten lomautumisessa ei mennyt läheskään niin kauaa kuin omassa, he riitelivät ja tappelivat ensimmäiset pari viikkoa, mutta sittemmin meno on jo tasaantunut. Minulla itselläni on ollut taas iso työ rauhoittaa oma mieli ja tolkuttaa itselleni, että mihinkään ei ole nyt kiire. Olen saanut tehtyä jopa sellaisia hommia, mitkä ovat odottaneet tekijäänsä tyyliin koko talven. Hetkittäin on ollut sellaisiakin hetkiä, että huomaan istuvani sohvalla vailla tekemistä. Oikeastihan tästä huushollista ei tekeminen lopu ikinä, mutta olen päässyt pitkästä aikaa sille levelille, että tekemättömät hommat ei paina mieltä niin paljoa ja joku itselle kiva juttu saattaa pyyhkäistä heittämällä pakollisten töiden ohi. 

Mies on vielä tämän viikon töissä ja sitten hänkin jää neljän viikon kesälomalle. Meillä ei ole mitään ihmeellisiä kesälomasuunnitelmia, tämän porukan kanssa pääsee helpommalla (ja halvemmalla) kotona, mutta ainakin Ähtärin eläinpuistossa ja Korkeasaaressa olisi tarkoitus lähteä käymään. Lapsille on ihan luksusta se, että he saavat istua iskän kanssa kalalla ilman hoppua ja aamulla saa kölliä pitkään. Kaikki kesän peruselemetit ovat kasassa kun pääsee uimaan, mummulaan yökylään ja vähän väliä tulee sellainen olo, ettei ole mitään tekemistä. Kesälomassa on (muun muassa) se hyvä puoli, että fyysisen levon lomassa myös mieli rauhoittuu ja se taas vie lasten luovuuden ihan uusiin maisemiin. Varsinkin isommille jaksan tolkuttaa, että välillä tekee tosi hyvää vain köllötellä sohvalla ja ettei jatkuvasti tarvitse olla puuhaamassa jotakin. Talvella sitä saa taas viilettää paikasta toiseen tukka torvella. Tämän neuvon kun muistaisi sitten vielä itsekin. No, pikkuhiljaa.

Meidän oli tarkoitus ottaa lapsille syksyllä yleiseen rokotusohjelmaan tuleva vesirokkorokote, mutta ylläriylläri vesirokko löysi kuin löysikin tiensä meille. Taudin alkuperä on meille edelleenkin täysi mysteeri, mutta tulipahan sekin tauti lusittua. Meillä ei siis kukaan lapsista ole vesirokkoa sairastanut. Sulo aloitti ja vajaan parin viikon kuluttua se tuli lopuille viidelle. Juhannuksen jälkeinen viikko meni vesirokon merkeissä ja selvisimme siitä - sanoisinko näin harrypottermaisesti - odotukset ylittävästi. Huh.

Hilla täyttää tämän kuun lopussa jo seitsemän kuukautta. Hän on nyt pari viikkoa opetellut syömään kiinteää ruokaa ja pikkuhiljaa se alkaakin sujumaan. Hilla on edelleen hyvin tyytyväinen tenava, yöllä hän herää pari kertaa syömään eikä päivällä valita muuta kuin nälkää, väsymystä ja kakkaa vaipassa. Muuten hän nauttii suunnattomasti isompien sisarusten huomiosta ja seurasta ja pääosan päivästä hän käyttääkin heidän touhujensa seuraamiseen joko lattialta tai sitteristä. Hän nousee konttausasentoon, mutta ei nytkyttämistä lukuunottamatta osaa edetä sillä tyylillä vielä mihinkään suuntaan. Onneksi, jos niin saa sanoa, sehän tästä nyt enää puuttuu että hän lähtee syömään lastenhuoneiden lattioilta pikkulegoja ja muovailuvahaa. XD

Tällä hetkellä täällä sataa vettä, mutta lämpöasteita on melkein kaksikymmentä. Vaikka tähän mennessä kesäsäät eivät ole olleet ihan parhaita, me luotamme siihen, että kyllä se kesä meitä vielä hellii. ;)








lauantai 22. huhtikuuta 2017

Seliseli

Minulla on täällä tiedättekös niin epätopellinen tilanne etten oikein itsekään meinaa uskoa sitä todeksi: istun YKSIN sohvalla. Pienin nukkuu omassa sängyssä ja mies on valmentajien saunaillassa. Kääk. Aino lukee vielä sängyssä kirjaa, mutta talo on silti harvinaisen hiljainen. Vähän kauhulla kyllä odotan, että milloin tämän autuaan rauhan rikkoo joku tai jokin.

Meidän tissi-takiaisesta on siis kovaa vauhtia kasvamassa "iso" vauva, joka viihtyy jo pitkiä aikoja isompien touhuja seuraten lattialla tai sitterissä. Vasten omia odotuksiani vauvaa (joka muuten kulkee blogissa tästä eteenpäin nimellä Hilla) voi pitää suhteellisen turvallisin mielin lattialla, missä hän jo sinnikkäästi harjoittelee mahalleen kääntymistä. Vielä pyörähdys ei ole onnistunut, mutta kovasti hän jo kyljellään könöttää. 

Niin no, eihän se nyt mikään ihme olekaan, pian Hilla täyttää nimittäin neljä kuukautta. Neljä! Eikä. Piti oikein laskea uudelleen. Neljä kokonaista kuukautta, niin lyhyt mutta kuitenkin niin pitkä aika. Kaikken kamalinta kuudennen lapsen kohdalla on se, kuinka varkain hän kasvaa ja kehittyy. Jokaisen lapsen kohdalla se on tietysti niin, mutta eipä meillä ihan hirveästi olla mitään varsinaista vauva-arkea eletty, vaan isommat ovat määränneet tahdin edelleen ja Hilla on vaan sujahtanut ruljanssiin mukaan.

Vaikka eihän se oikeasti taida mennä niin. Ei se vauva niin vain sujahda kenenkään arkeen, vaan hän mullistaa koko elämän ja vaikuttaa ihan kaikkeen ja kaikkiin, kaikkien huomaamatta. Ja hyvä niin, minusta. Mullistakoon. Tosin minun on itsenikin pitänyt vähän väliä muistuttaa itselleni, että meillä asuu nyt vauva. Kaiken ei tarvitsekaan sujua ja soljua niin "helposti" kuin aiemmin, vaan kaikki asiat mietitään vauvan tarpeet edellä. Ja koska vauvan tarpeet ovat varsinkin alkuun aika oikukkaita, aika harvat kerrat mikään on mennyt niin kuin olen ajatellut. 

Pakkaa sekoittaa lisäksi kohta neljävuotiaan ja äskettäin kaksi vuotta täyttäneen uhma. Tai kausi. Mikä lie. Ja taitaa meidän tokaluokkalaisellakin olla jonkinlainen herkkyyskausi tai kasvun paikka. Eskarilainenkin on välillä ihan rasittavuuteen asti takertuvainen. Ainoa "tasainen" tyyppi tällä hetkellä on meidän viisivuotias. Tosin ei siitä montaa kuukautta ole kun hänelläkin oli joku kausi.

Niin että kausia. Ihmeellinen olkoon se päivä kun voin sanoa, että kenelläkään ei ole enää minkäänlaista uhmaa päällä. Tällä hetkellä eniten odotan neljä- ja ja kaksivuotiaan tasaantumista. Joinakin päivinä tuntuu, että he heräävät aamulla vain ja ainoastaan kiduttamaan toisiaan. Jos (kun) he eivät parempaa tekemistä keksi, he härnäävät toinen toistaan ihan jatkuvasti. Niin kauan, että jompikumpi itkee ja minä hermostun. Voisi luulla, että kaksivuotias olisi altavastaajana tällaisessa tilanteessa mutta ei, Liina onkin niin itsepäinen ja temperamenttinen, ettei kolme isompaa edes yritä vääntää hänen kanssaan. Touko taas.. no, sanoisinko ettei hän oikein meinaa uskoa mitään. Ja hän kyllä jaksaa vääntää Liinan kanssa.

Tasaantumista odotellessa.. Tämä oli nyt vähän niinkuin sellainen pikainen vuodatus siitä, miksi en ole jaksanut kirjoittaa: meillä on vauva ja kaikilla muilla joku kausi. Voi että kun olen niin monena iltana halunnut kaivaa koneen laatikosta ja kertoa, että meidän elämä on (kausista huolimatta) oikeasti tosi kivaa. Meillä on ihana vauva jota kaikki rakastavat ihan hirveästi. Isommat ovat tehneet ja oppineet vaikka ja mitä, heillä on ihania ystäviä ja kivoja harrastuksia ja vaikka hiihtoloman aikaan meillä käväisi oksennustauti niin olemme kaikki terveitä ja voimme hyvin. Mutta joka ilta olen valinnut kirjoittamisen sijaan jotakin muuta: pitkien päivien jälkeen hetki lasten nukkumaanmenon jälkeen on saattanut olla ainut, jolloin olemme miehen kanssa saaneet istahtaa hetkeksi ja huokaista. Lisäksi omat yöuneni vaativat rauhallisen nukkumaanmenon eli en voi katsella kännykkää tai tietokonetta kovin lähellä nukahtamista, muuten uni on levotonta.

Selitän tätä tässä nyt varmasti enemmän itselleni kuin kenellekään muulle. Harmittaa vaan niin vietävästi, blogi on ollut kuitenkin ajatuksissa lähes jatkuvasti.

HAAAA! Kirjoitinpa näin kauan eikä kukaan ole vieläkään häirinnyt. Tai kävin minä Liinalle antamassa jossain vaiheessa vettä mutta sitä ei lasketa, koska hän hiljeni sen jälkeen samantien. Nyt kun saisin vielä muutaman kuvan lisättyä.. Oho, laitan vain pari, selasin nimittäin kuvia taaksepäin ja löysin sieltä otoksia mitä en edes muista ottaneeni (kuvien tsekkaus siis edessä)! Jösses, onneksi on kamerat, en muistaisi näistä vuosista varmaan yhtään mitään ilman kuvia. :D






torstai 16. helmikuuta 2017

Ilta-takiainen

Hei vaan pitkästä aikaa!

Vauva nukahti juuri, jee! Syliin, kuten aina. Hänestä on tullut varsinainen takiainen, nytkin hän tuhisee sylissä ja minä kirjoitan tätä toisella kädellä. Vauva viihtyy varsinkin näin iltaisin joko tissillä tai sylissä ja siksi onkin ollut aika hankalaa löytää aikaa kirjoittamiseen - no, kuten olette huomanneet, ei sitä paljon ole löytynyt. Päivällä meno on yhtä hurlumheitä eikä rauhallisia hetkiä juuri ole. Liinan päiväuniaikakin menee yleensä tehdessä kaikkea sitä, mitä taaperon läsnäollessa ei voi tai on todella ärsyttävää tehdä, kuten esimerkiksi isompien kanssa muistipelin pelaaminen, palapelien tekeminen tai pyykkien lajitteleminen. Illalla taas vauva vie kaiken huomion, kunnes lopulta käyn hänen kanssaan yhtäaikaa nukkumaan. Ja aamulla sama ruljanssin alkaa alusta. 

No, olen päättänyt nauttia tästä ajasta ilman kummempaa stressiä mistään ylimääräisestä. Liian pian koittaa kuitenkin se aika, kun ikävöin tätä pientä tuhisijaa kenen kanssa voin yhdessä nukahtaa ja kenen tuhinaan saan aamulla herätä.

No mutta mitä meillä täällä siis oikein tapahtuu? Päivät ja illat kuluvat ulkoillessa ja lasten harrastuksissa sekä tietenkin kotitöissä, mitä on nyt meidänkin huushollin mittakaavan mukaan ihan käsittämättömän paljon. Ensinnäkin ihmettelen joka päivä sitä, kuinka hemmetisti lapset oikein syövät. Toisekseen olen varma, että perunapusseissa ei ole oikeasti niin paljon perunoita kuin niissä pitäisi olla..

Kolmanneksi, viikonloput kuluvat nykyään vieläkin nopeammin entiseen verrattuna. Tuntuu, että jokaisen lapsen myötä vuorokaudesta on napsaistu tunti tai kaksi pois. Tai vastaavasti aika kuluu aina jokaisen syntymän jälkeen aavistuksen nopeammin kuin ennen. Vasta nyt alan pikkuhiljaa sisäistää sen tosiasian, että esimerkiksi lähtöä pitää alkaa tekemään taas viittätoista minuuttia aikaisemmin kuin yleensä, koska lähtijöitä on yksi enemmän.

Vaikka päivät menevätkin hujauksessa ohi, pitävät ne sisällään ihan hirveästi kaikkea mukavaa ja huilatakin ehtii välillä. Tai ainakin lapset ehtivät, sehän on pääasia. ;)

Alla muutama arkikuva, mm. Eino harhoituspelin maalivahtina sekä lihapullat á la kolme- ja viisivuotias. Vasemmalla pellillä Toukon ja oikealla Sulon pyörittämät.

Nämä tyypit. <3



Nyt lähden tämän tissitakiaisen kanssa petiin, jos sitä saisi vaikka vähän aikaa luettua kirjaa (kohta havahdun siis siihen, että jo parin sivu jälkeen olen nukahtanut). 

Iloa perjantaihin! :)

perjantai 3. helmikuuta 2017

Ristiäisten jälkeen

Heips, tulinpa pikaisesti kirjoittamaan tänne kuulumiset JA samalla toivon, että seuraavaa kirjoitusta saan tehdä tietokoneella (nyt siis puhelimella), sillä mies vei eilen meidän tietokoneen huoltoon. Jee. Se on ollut ties kuinka kauan niiiiin ärsyttävä (siis tietokone, ei mies) enkä ole itse osannut tehdä sille mitään vaikka parhaani yritin. Se vaan jökkii ja käynnistyy vähän väliä uudelleen ja valittaa jotain vikahommelia. Voitte siis kuvitella kuinka ärsyttävää on ollut tehdä sillä yhtään mitään kun juuri kun olen päässyt vauhtiin niin näytölle paiskautuu teksti "tietokone havaitsi ongelman ja on käynnistettävä uudelleen..". Uaaa, revin niin hiuksia joka kerta päästä kun noin kävi. Noh, joko siitä löytyy joku korjattava vika tai sitten voin heittää koko masiinan seinään ja hankkia uuden. Oujee.

Tämän viikon olemme toipuneet ristiäisistä. Isot juhlat on aina aikamoinen ponnistus kaiken muun arkitohinan keskellä, mutta hyvinpä siitä selvittiin ja oli meillä kyllä taas niin ihanat juhlat ettei voi muuta kuin olla älyttömän kiitollinen kaikesta ja kaikista. Kirjoittelen juhlista tarkemmin kun (jos) pääsen koneen äärelle.

Meidän vauva on edelleen hyvin tyytyväinen tapaus. Hän kasvaa niin kohinalla että vähän väliä on sellainen fiilis, että aika saisi hetkeksi pysähtyä. Juuri nyt on ihan parasta nähdä, kuinka tärkeä vauva on isommille sisaruksille. Isosta sisarusparvesta huolimatta (tai ehkä ansiosta?) kukaan ei ole osoittanut mustasukkaisuutta tai kokenut (tai ainakin toivon niin) jääneensä huomiotta vauvan syntymän jälkeen. Olen yrittänyt panostaa siihen, että vietän jokaisen lapsen kanssa edes yhden "oman" hetken päivässä. Varsinkin isommat lapset jäävät herkästi taka-alalle, koska he ovat niin omatoimisia eivätkä vaadi huomiota samalla tavalla kuin esimerkiksi pian kaksivuotias taapero, joka vetää huomion itseensä ihan vain vaikka kiipeämällä pöydälle.

Onneksi tämä viikko alkaa olla pulkassa ja ainakin yhden aamun saa huokaista ihan rauhassa. Sunnuntaina Einolla on jääkiekosta harjoituspeli ja ajattelimme lähteä koko porukalla sitä katsomaan. Lisäksi viikonlopuksi on luvassa ainakin hyviä ystäviä ja herkuttelua. Taas, jee!

Kyllä tämä tästä tyypit, hyvää perjantaita! :)




sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Synnytyssalissa kuultua

"Kylläpäs se nyt pyöritteleekin päätään."

"No on sinulla tilava lantio."

"Et näytä yhtään siltä, että olisit synnyttämässä."

Kun on näinkin monta kertaa saanut käväistä synnytyssalissa, on sieltä jos jonkinmoista muistoa. Meillä on aina ollut todella mukavat kätilöt, joten kertaakaan ei ole tarvinnut "pöyristyä" kenenkään sanomisista. Huolimatta siitä, että missään synnytyksessä ei ole ollut samaa kätilöä kuin toisessa, nuo kolme asiaa olen kuullut ihan jokaisella kerralla. 

Jokainen meidän lapsista on pyörittänyt päätään vielä juuri ennen maailmaan putkahtamista. Liekö se tavallista noin muutenkin, mutta meidän vauvoille ainakin. Tuntemuksena se ei ole mitenkään kovin mukava, ponnistusvaihe kun on muutenkin jo aika ärsyttävä juttu. :D

Meidän kuudesta lapsesta kolme syntyi ns. eturaivotarjonnassa eli otsa kohti kattoa. Tavallisesti vauvat syntyvät kasvot lattiaan päin, ja eturaivotarjonta vaatii ilmeisesti enemmän tilaa. Tämän kuullessaan kätilöt ovat poikkeuksetta kommentoineet tilavasta lantiosta. Ahdasta meidän vauvoilla ei ole siis ainakaan ollut (tai on varmasti, mutta ahtaampaakin olisi voinut olla), koska ovat joko mahtuneet pyörittelemään päätään tai syntymään tilaa vaativassa asennossa tai olleet yli nelikiloisia TAI kaikkia näitä. Eino ja Liina taisivat kerätä koko sarjan. 

Viimeinen kohta on kuitenkin herättänyt minussa aina eniten hämmennystä. Olen monesti jälkikäteen miettinyt, että miltä synnyttäjän pitäisi oikeastaan näyttää ollakseen vakavasti otettava. No, en tiedä, minun tyylini on ollut niinkin rauhallinen, etteivät kätilöt ole meinanneet uskoa, että vauva syntyisi vielä pitkään aikaan. Esimerkiksi viimeisessä kätilö myönsi, ettei hän olisi ikinä uskonut, että vauva syntyisi kohta: vielä pari tuntia sitten tilanne näytti siltä, ettei synnytys etene suuntaan eikä toiseen. Onneksi tilanteessa saadaan muutakin todistusaineistoa kuin synnyttäjän käyttäytyminen.

Meidän vauvan syntymästä tulee huomenna kuluneeksi neljä viikkoa. Ihan käsittämätöntä kuinka nopeasti aika on mennyt, taas. Tuntuu, että vastahan minä joulupäivänä kuulostelin supistuksia ja arvoin, että pitäisikö jo lähteä vaiko eikö.

Koska kolme edellistä synnytystä olivat olleet niin nopeita, neuvoi lääkäri meitä lähtemään tämän kuudennen kohdalla heti, kun vaan jotakin tapahtuisi. Liinan synnytyksen lähestyessä en vielä uskonut tuota neuvoa, vaan lähdimme aika viime tipassa ja ehdimme olla sairaalassa kolme varttia ennen kuin tyttö syntyi. Mutta nyt otin varman päälle ja lähdimme, vaikka supistuksia ei tullut edes säännöllisesti. 

Kohdusuu oli auki kolme senttiä, kätilö otti streptokokki-näytteet ja pääsimme saliin joskus kolmen jälkeen iltapäivällä. Siellä me sitten kökötimme. Ja odotimme. Välillä olin käyrillä, välillä en. Välillä tuli supistus tai kaksi, välillä napakampi, välillä laimeampi. Kahdeksan aikaan oli kätilöiden vuoron vaihto eikä kotiin lähtenyt kätilö selkeästikään uskonut, että vauva syntyisi illan tai yön aikana. Olin onneksi itse jatkuvasti sitä mieltä, että osastolle odottamaan lähteminen olisi hölmöä ja onneksi pidin pääni, sillä heti kahdeksan jälkeen tunsin, että alkoi tapahtua. En ollut kuitenkaan käyrillä juuri tässä vaiheessa. Ennen kymmentä kätilö tuli lääkärin kanssa ehdottamaan, että lähtisin osastolle lepäämään. Sanoin, että lähden kyllä, mutta voisiko tilanteen ennen sitä tarkistaa. Lääkäri totesi heti, että osastolle ei olisi enää mitään asiaa, vauva syntyisi ihan kohta. Kohdunsuu oli kokonaan auki. 

Kätilö alkoi kiireellä puuhaamaan pyytämääni spinaali-puudutusta, eikä anestesialääkärin tuloon mennyt onneksi kauaa. Tyttö syntyi yhdeksän minuutin ponnistamisen jälkeen puoli kahdentoista jälkeen. Eipä jäänyt kuin paristakymmenestä minuutista vaille, että hän olisi syntynyt laskettuna päivänä!



Synnytyksestä jäi tosi hyvä muisto. Kun Liinan synnytyksestä jäi vähän sellainen teho-osastomainen kaaos-fiilis, tämä oli päinvastoin oikein seesteinen ja rauhallinen. Oli hyvä ratkaisu lähteä ajoissa ja vaikka etukäteen olin ihan varma, että spinaali-puudutusta en enää koskaa ota, oli senkin pyytäminen tosi hyvä päätös: loppu ei ollut ollenkaan niin brutaali ja hallitsematon kuin pelkäsin.

Osastolla olimme keskiviikkoon saakka. Isommat ehtivät käydä katsomassa meitä iskän kanssa kaksi kertaa, lopun aikaa vain pötkötimme ja lepäsimme. Vaikka osastolla olo on ollut minusta aina aivan ihanaa, on sieltä pari yön jälkeen tosi ihanaa päästä myös pois. Oma sänky on paras paikka.

Meidän vauva on hyvin tyytyväinen tyyppi. Hän ei kummempia valita, syö muutaman kerran yössä ja nukahtaa nopeasti tissille. Vauva on koko perheen silmäterä, Liinakin on suhtautunut vauvaan erinomaisesti eikä minkäänlaista mustasukkaisuutta ole ilmennyt. Kovasti ovat isommat ihmetelleet esimerkiksi sitä, että miksi vauva on niin pieni, miten se mahtui olemaan minun mahassa ja mistä se oikein tuli ulos. :D 

Viikon päästä sunnuntaina vietämme vauvan ristiäisiä. En malta odottaa, että saamme alkaa kutsua vauvaa hänen oikealla nimellään. <3




lauantai 14. tammikuuta 2017

Pienet ilot raskauden ja synnytyksen jälkeen

Kaikki, jotka ovat raskauden aikana haikailleet vatsallaan nukkumisen/pötköttelemisen perään, huutaa HEP! Minusta on aika hassua kuinka yksinkertaisia asioita sitä raskausaikana kaipaakaan:

Vatsallaan nukkuminen. Ja selällään nukkuminen. Tai oikeastaan nukkuminen ylipäätään on paljon helpompaa, sillä varsinkin loppuraskaudessa jopa kyljen kääntämistä varten oli herättävä erikseen. Kauhean ähinän ja puhinan ja kolinan jälkeen sitä saikin huomata, että asento on sittenkin huono tai on lähdettävä käymään pissalla.

Ei enää jatkuvaa pissahätää. Niin, mahtavimmista mahtavin juttu, ei tarvitse rampata enää vartin välein vessassa! Yöllä ei tarvitse nousta vessaan ja päivälläkin riittää kun käy muutaman tunnin välein. Ah, mitä ihanuutta. Oikeasti. 

Jalka nousee. Tässä muutama päivä sitten hihkuin innoissani miehelle, että pystyn nostamaan jalkaani lantiota korkeammalle vetäessäni housuja jalkaan. Enkä kaatunut. Ou jee. Sukkien ja kenkien laittaminen niin itselle kuin lapsillekin on paaaaaljon helpompaa. Ja pukeminen kaiken kaikkiaan, helpottaa nimittäin huomattavasti kun pystyy olemaan kyykyssä.

Lapset mahtuvat syliin. Varsinkin loppuraskaudessa jouduin jopa välillä "ohjaamaan" lapset isänsä syliin, koska en yskinkertaisesti pystynyt pitämään ketään sylissä. Ns. polvella he kyllä mahtuivat olemaan, mutta kyllä sekin tukalaksi kävi, varsinkin jos he keksivät nojata mahaa vasten. Tämä harmitti sekä minua itseäni että lapsia, siksi onkin ihanaa, että pystyn nyt halaamaan jokaista oikein isosti ja he mahtuvat kömpimään syliini ihan kunnolla. Pari päivää sitten kannoin taaperoa pitkään sylissä kauppareissulla. OMG. Se se vasta ihmeellistä olikin, niin minulle kuin taaperollekin.

Ei huimaa. Raskauden aikana oli ihme, jos jaksoin kuoria pussillisen perunoita ilman, että välillä oli istuttava alas. Nyt jaksan taas seistä vaikka koko päivän ilman, että tulee huono olo.

Kippurassa. Voin siis taas istua kippurassa. Vetää polvet koukkuun syliin ja käpertyä sohvan nurkkaan. Ah ja oh.


Onhan se myönnettävä, että elämä on noin sata kertaa helpompaa nyt, kun iso, painava maha ei ole edessä. Toista se oli silloin, kun odotti ensimmäistä eikä tarvinnut huolehtia muusta kuin itsestään. Kyllä tämän jengin kanssa on huomattavasti paljon mukavampi toimia, kun ei tarvitse hiki hatussa könytä jäätävä pötsi edellä. Näin jälkikäteen muistelen kaikkia raskausaikoja suurella lämmöllä, mutta tämä nykyinen olotila on aika paljon enemmän jees. Pienestä suuresta koko perheen silmäterästä puhumattakaan. <3




maanantai 9. tammikuuta 2017

Lomalta lompsis

Kyllä se on kuulkaas taas sellainen juttu, että arki on ihmisen parasta aikaa. Ihan superkivan loman jälkeen arki on taas hyvinkin tervetullut - jotakin järkeä tähän touhuun, kiitos. :D

Meillä arki alkaa pehmeästi, hieman "asteittain": mies on vielä reilun viikon isyyslomalla ja osa harrastuksistakin alkaa vasta viikon päästä. Huomenna tokaluokkalainen ja eskarilainen palaavat koulun penkille, eikä se tunnu haittaavan heitä yhtään. Unirytmi on tosin vähän päälaellaan, varsinkin nimenomaan koululaisilla, mutta eiköhän se taas ensimmäisen koulupäivän jälkeen palaa tutuille uomilleen. 

Tänään pojilla alkoi jääkiekkotreenit. Pienemmät kulkevat monesti jäähallilla mukana ja vauvakin sai tänään ensikosketuksen jäähallin ihmeelliseen maailmaan. Onneksi hän ei vielä näin kaksiviikkoisena ymmärrä, että kuinka paljon aikaa hän siellä vielä joutuu viettämään.. Aivan niin kuin Liinakin vuosi sitten, siellä hän konttasi katsomossa ja bongaili roskia (yyh). 


Tämä joulu-/isyysloma on kulutettu kyllä oikein ansiokkaasti levätessä. Ehkä sitä taas jaksaa muutaman viikon ennen talvilomaa. 

Einon pitäisi aamulla hypätä kahdeksalta taksiin. Poika itse on ollut nukkumassa jo hyvän tovin, mutta me kökötämme vielä sohvalla katsomassa telkkaria. Taitaa arkirytmin löytyminen olla hankalampaa meille vanhemmille kuin lapsille. Njaa, eiköhän tämä tästä.

Hyviä alkavia arkipäiviä just sulle!

perjantai 6. tammikuuta 2017

"Tää heräis nyt tästä talviunesta."

Niin. Sellaisessa minä olen tuntenut olevani, talviunessa. Viimeiset kaksi kuukautta.

Mennyt syksy ja alkutalvi ovat olleet varmaan tähänastisen elämäni pisimmät. Minun on ollut jotenkin ihan hirvittävän vaikea keskittyä kunnolla oikein mihinkään. Jouluvalmistelujakin tein vähän niin ja näin ja se on tällaiselle jouluhörhölle aika iso juttu. Ihan tavallinen arkinen aherrus imaisi minusta kaiken mahdollisen energian ja minkään ylimääräisen ajatteleminenkin oli aika-ajoin työlästä. Joulu jännitti: syntyykö vauva jouluna, ennen sitä vai sen jälkeen? Loppuraskaus sinällään ei ollut hankala tai erikoinen, mutta kyllä sekin väsytti, niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Mutta jotenkin siitä kuitenkin selvittiin. Ja hyvin selvittiinkin. Kolmet synttärit (kahdet kaverisynttärit, yhdet sukulaissynttärit), harrastusten joulunäytökset, monet pikkujoulut, koulun joulumyyjäiset, joulujuhla, joululahjat, muistamiset, neuvolat, hammaslääkärit, loskakelit jajajaja.. Mitä näitä nyt on. Sen kummemmin mihinkään palaamatta totean vain, että koska syksy sinkoiltiin ihan tarpeeksi vauhdikkaasti sinne tänne, tulevalta vuodelta toivon erityisesti yhtä asiaa: pysähtymistä ja hitaampaa arkea.

Ups, siinähän oli jo kaksi. No mutta, ne liittyvät niin olennaisesti toisiinsa että laskettakoon yhdeksi.  

Ja okei, parista isommasta asiasta haluan kirjoittaa vähän tarkemmin.

Noin viikolla 38 mahassa asusteleva vauva oli väärinpäin ja itsenäisyyspäivän tienoo meni stressatessa käännösyritystä ja sitä, mitä sen jälkeen tapahtuu. Kaikeksi onneksi vauva oli päättänyt pyörähtää itse oikeaan asentoon eikä käännöstä tarvinnutkaan tehdä. Viimeisillä neuvolakerroilla sitten jännitettiin, että onko vauva edelleen niin kuin pitää eli pää alaspäin. Olihan se, loppuun asti.

Neljäntenä adventtisunnuntaina jouduimme mieheni kanssa tekemään ihan hirvittävän, hirvittävän vaikean päätöksen: päästimme kymmenen vuotta vanhan labradorinnoutajamme viimeiselle matkalleen. Päätös oli loppupeleissä meille suuri helpotus, mutta valtava suru ja ikävä varjostivat jouluviikon ensimmäisiä päiviä. Enpä olisi ikinä uskonut, että lemmikin menettäminen ottaa niin koville. Tosin, olihan se meillä melkein kymmenen vuotta, ihan sen koko elämän ajan. Viimeisen kuvan koirasta otin kyseisenä sunnuntaina: vaikka jokin vaikea sairaus oli kuihduttanut sen heikoksi, jaksoi se vielä nousta (avustuksella) sohvalle ja kestää lasten hölmöjä juttuja. <3



No mutta, aikansa kutakin.

Ja sitten, TITTIDII!

Joulupäivänä saimme maailman parhaan joululahjan, tasan neljä kiloa ja 51 cm silkkaa ihanuutta ja rakkautta:




Tytön (jep, tyttöjä 3, poikia 3) ajoitus ei olisi voinut olla parempi, jouluaatto kun on lapsille kuitenkin aina se tärkein osa joulua ja olisi ollut aika kurjaa olla heidän luotaan silloin pois.

Nyt olemme lomailleet koko porukalla jo pari viikkoa ja täytyy kyllä myöntää, että ei voisi paremmin loma kulua kiireisen syksyn jälkeen: koko porukka on saanut levätä ja tutustua vauvaan rauhassa. Sisarukset ovat uudesta pikkusiskosta niin innoissaan, että heitä pitää välillä hätistellä vauvan ympäriltä omiin touhuihin.

No, siitä paremmin myöhemmin. Täällä kaikki siis paremmin kuin hyvin, pakkanenkaan ei haittaa. Ainakaan paljon. :) Loppuun pari kuvaa muutamalta viime viikolta: nämä harvinaiset otokset jäävät itsellenkin muistutukseksi siitä, että joulu tulee vähemmälläkin hössötyksellä. ;)