sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Synnytyssalissa kuultua

"Kylläpäs se nyt pyöritteleekin päätään."

"No on sinulla tilava lantio."

"Et näytä yhtään siltä, että olisit synnyttämässä."

Kun on näinkin monta kertaa saanut käväistä synnytyssalissa, on sieltä jos jonkinmoista muistoa. Meillä on aina ollut todella mukavat kätilöt, joten kertaakaan ei ole tarvinnut "pöyristyä" kenenkään sanomisista. Huolimatta siitä, että missään synnytyksessä ei ole ollut samaa kätilöä kuin toisessa, nuo kolme asiaa olen kuullut ihan jokaisella kerralla. 

Jokainen meidän lapsista on pyörittänyt päätään vielä juuri ennen maailmaan putkahtamista. Liekö se tavallista noin muutenkin, mutta meidän vauvoille ainakin. Tuntemuksena se ei ole mitenkään kovin mukava, ponnistusvaihe kun on muutenkin jo aika ärsyttävä juttu. :D

Meidän kuudesta lapsesta kolme syntyi ns. eturaivotarjonnassa eli otsa kohti kattoa. Tavallisesti vauvat syntyvät kasvot lattiaan päin, ja eturaivotarjonta vaatii ilmeisesti enemmän tilaa. Tämän kuullessaan kätilöt ovat poikkeuksetta kommentoineet tilavasta lantiosta. Ahdasta meidän vauvoilla ei ole siis ainakaan ollut (tai on varmasti, mutta ahtaampaakin olisi voinut olla), koska ovat joko mahtuneet pyörittelemään päätään tai syntymään tilaa vaativassa asennossa tai olleet yli nelikiloisia TAI kaikkia näitä. Eino ja Liina taisivat kerätä koko sarjan. 

Viimeinen kohta on kuitenkin herättänyt minussa aina eniten hämmennystä. Olen monesti jälkikäteen miettinyt, että miltä synnyttäjän pitäisi oikeastaan näyttää ollakseen vakavasti otettava. No, en tiedä, minun tyylini on ollut niinkin rauhallinen, etteivät kätilöt ole meinanneet uskoa, että vauva syntyisi vielä pitkään aikaan. Esimerkiksi viimeisessä kätilö myönsi, ettei hän olisi ikinä uskonut, että vauva syntyisi kohta: vielä pari tuntia sitten tilanne näytti siltä, ettei synnytys etene suuntaan eikä toiseen. Onneksi tilanteessa saadaan muutakin todistusaineistoa kuin synnyttäjän käyttäytyminen.

Meidän vauvan syntymästä tulee huomenna kuluneeksi neljä viikkoa. Ihan käsittämätöntä kuinka nopeasti aika on mennyt, taas. Tuntuu, että vastahan minä joulupäivänä kuulostelin supistuksia ja arvoin, että pitäisikö jo lähteä vaiko eikö.

Koska kolme edellistä synnytystä olivat olleet niin nopeita, neuvoi lääkäri meitä lähtemään tämän kuudennen kohdalla heti, kun vaan jotakin tapahtuisi. Liinan synnytyksen lähestyessä en vielä uskonut tuota neuvoa, vaan lähdimme aika viime tipassa ja ehdimme olla sairaalassa kolme varttia ennen kuin tyttö syntyi. Mutta nyt otin varman päälle ja lähdimme, vaikka supistuksia ei tullut edes säännöllisesti. 

Kohdusuu oli auki kolme senttiä, kätilö otti streptokokki-näytteet ja pääsimme saliin joskus kolmen jälkeen iltapäivällä. Siellä me sitten kökötimme. Ja odotimme. Välillä olin käyrillä, välillä en. Välillä tuli supistus tai kaksi, välillä napakampi, välillä laimeampi. Kahdeksan aikaan oli kätilöiden vuoron vaihto eikä kotiin lähtenyt kätilö selkeästikään uskonut, että vauva syntyisi illan tai yön aikana. Olin onneksi itse jatkuvasti sitä mieltä, että osastolle odottamaan lähteminen olisi hölmöä ja onneksi pidin pääni, sillä heti kahdeksan jälkeen tunsin, että alkoi tapahtua. En ollut kuitenkaan käyrillä juuri tässä vaiheessa. Ennen kymmentä kätilö tuli lääkärin kanssa ehdottamaan, että lähtisin osastolle lepäämään. Sanoin, että lähden kyllä, mutta voisiko tilanteen ennen sitä tarkistaa. Lääkäri totesi heti, että osastolle ei olisi enää mitään asiaa, vauva syntyisi ihan kohta. Kohdunsuu oli kokonaan auki. 

Kätilö alkoi kiireellä puuhaamaan pyytämääni spinaali-puudutusta, eikä anestesialääkärin tuloon mennyt onneksi kauaa. Tyttö syntyi yhdeksän minuutin ponnistamisen jälkeen puoli kahdentoista jälkeen. Eipä jäänyt kuin paristakymmenestä minuutista vaille, että hän olisi syntynyt laskettuna päivänä!



Synnytyksestä jäi tosi hyvä muisto. Kun Liinan synnytyksestä jäi vähän sellainen teho-osastomainen kaaos-fiilis, tämä oli päinvastoin oikein seesteinen ja rauhallinen. Oli hyvä ratkaisu lähteä ajoissa ja vaikka etukäteen olin ihan varma, että spinaali-puudutusta en enää koskaa ota, oli senkin pyytäminen tosi hyvä päätös: loppu ei ollut ollenkaan niin brutaali ja hallitsematon kuin pelkäsin.

Osastolla olimme keskiviikkoon saakka. Isommat ehtivät käydä katsomassa meitä iskän kanssa kaksi kertaa, lopun aikaa vain pötkötimme ja lepäsimme. Vaikka osastolla olo on ollut minusta aina aivan ihanaa, on sieltä pari yön jälkeen tosi ihanaa päästä myös pois. Oma sänky on paras paikka.

Meidän vauva on hyvin tyytyväinen tyyppi. Hän ei kummempia valita, syö muutaman kerran yössä ja nukahtaa nopeasti tissille. Vauva on koko perheen silmäterä, Liinakin on suhtautunut vauvaan erinomaisesti eikä minkäänlaista mustasukkaisuutta ole ilmennyt. Kovasti ovat isommat ihmetelleet esimerkiksi sitä, että miksi vauva on niin pieni, miten se mahtui olemaan minun mahassa ja mistä se oikein tuli ulos. :D 

Viikon päästä sunnuntaina vietämme vauvan ristiäisiä. En malta odottaa, että saamme alkaa kutsua vauvaa hänen oikealla nimellään. <3




lauantai 14. tammikuuta 2017

Pienet ilot raskauden ja synnytyksen jälkeen

Kaikki, jotka ovat raskauden aikana haikailleet vatsallaan nukkumisen/pötköttelemisen perään, huutaa HEP! Minusta on aika hassua kuinka yksinkertaisia asioita sitä raskausaikana kaipaakaan:

Vatsallaan nukkuminen. Ja selällään nukkuminen. Tai oikeastaan nukkuminen ylipäätään on paljon helpompaa, sillä varsinkin loppuraskaudessa jopa kyljen kääntämistä varten oli herättävä erikseen. Kauhean ähinän ja puhinan ja kolinan jälkeen sitä saikin huomata, että asento on sittenkin huono tai on lähdettävä käymään pissalla.

Ei enää jatkuvaa pissahätää. Niin, mahtavimmista mahtavin juttu, ei tarvitse rampata enää vartin välein vessassa! Yöllä ei tarvitse nousta vessaan ja päivälläkin riittää kun käy muutaman tunnin välein. Ah, mitä ihanuutta. Oikeasti. 

Jalka nousee. Tässä muutama päivä sitten hihkuin innoissani miehelle, että pystyn nostamaan jalkaani lantiota korkeammalle vetäessäni housuja jalkaan. Enkä kaatunut. Ou jee. Sukkien ja kenkien laittaminen niin itselle kuin lapsillekin on paaaaaljon helpompaa. Ja pukeminen kaiken kaikkiaan, helpottaa nimittäin huomattavasti kun pystyy olemaan kyykyssä.

Lapset mahtuvat syliin. Varsinkin loppuraskaudessa jouduin jopa välillä "ohjaamaan" lapset isänsä syliin, koska en yskinkertaisesti pystynyt pitämään ketään sylissä. Ns. polvella he kyllä mahtuivat olemaan, mutta kyllä sekin tukalaksi kävi, varsinkin jos he keksivät nojata mahaa vasten. Tämä harmitti sekä minua itseäni että lapsia, siksi onkin ihanaa, että pystyn nyt halaamaan jokaista oikein isosti ja he mahtuvat kömpimään syliini ihan kunnolla. Pari päivää sitten kannoin taaperoa pitkään sylissä kauppareissulla. OMG. Se se vasta ihmeellistä olikin, niin minulle kuin taaperollekin.

Ei huimaa. Raskauden aikana oli ihme, jos jaksoin kuoria pussillisen perunoita ilman, että välillä oli istuttava alas. Nyt jaksan taas seistä vaikka koko päivän ilman, että tulee huono olo.

Kippurassa. Voin siis taas istua kippurassa. Vetää polvet koukkuun syliin ja käpertyä sohvan nurkkaan. Ah ja oh.


Onhan se myönnettävä, että elämä on noin sata kertaa helpompaa nyt, kun iso, painava maha ei ole edessä. Toista se oli silloin, kun odotti ensimmäistä eikä tarvinnut huolehtia muusta kuin itsestään. Kyllä tämän jengin kanssa on huomattavasti paljon mukavampi toimia, kun ei tarvitse hiki hatussa könytä jäätävä pötsi edellä. Näin jälkikäteen muistelen kaikkia raskausaikoja suurella lämmöllä, mutta tämä nykyinen olotila on aika paljon enemmän jees. Pienestä suuresta koko perheen silmäterästä puhumattakaan. <3




maanantai 9. tammikuuta 2017

Lomalta lompsis

Kyllä se on kuulkaas taas sellainen juttu, että arki on ihmisen parasta aikaa. Ihan superkivan loman jälkeen arki on taas hyvinkin tervetullut - jotakin järkeä tähän touhuun, kiitos. :D

Meillä arki alkaa pehmeästi, hieman "asteittain": mies on vielä reilun viikon isyyslomalla ja osa harrastuksistakin alkaa vasta viikon päästä. Huomenna tokaluokkalainen ja eskarilainen palaavat koulun penkille, eikä se tunnu haittaavan heitä yhtään. Unirytmi on tosin vähän päälaellaan, varsinkin nimenomaan koululaisilla, mutta eiköhän se taas ensimmäisen koulupäivän jälkeen palaa tutuille uomilleen. 

Tänään pojilla alkoi jääkiekkotreenit. Pienemmät kulkevat monesti jäähallilla mukana ja vauvakin sai tänään ensikosketuksen jäähallin ihmeelliseen maailmaan. Onneksi hän ei vielä näin kaksiviikkoisena ymmärrä, että kuinka paljon aikaa hän siellä vielä joutuu viettämään.. Aivan niin kuin Liinakin vuosi sitten, siellä hän konttasi katsomossa ja bongaili roskia (yyh). 


Tämä joulu-/isyysloma on kulutettu kyllä oikein ansiokkaasti levätessä. Ehkä sitä taas jaksaa muutaman viikon ennen talvilomaa. 

Einon pitäisi aamulla hypätä kahdeksalta taksiin. Poika itse on ollut nukkumassa jo hyvän tovin, mutta me kökötämme vielä sohvalla katsomassa telkkaria. Taitaa arkirytmin löytyminen olla hankalampaa meille vanhemmille kuin lapsille. Njaa, eiköhän tämä tästä.

Hyviä alkavia arkipäiviä just sulle!

perjantai 6. tammikuuta 2017

"Tää heräis nyt tästä talviunesta."

Niin. Sellaisessa minä olen tuntenut olevani, talviunessa. Viimeiset kaksi kuukautta.

Mennyt syksy ja alkutalvi ovat olleet varmaan tähänastisen elämäni pisimmät. Minun on ollut jotenkin ihan hirvittävän vaikea keskittyä kunnolla oikein mihinkään. Jouluvalmistelujakin tein vähän niin ja näin ja se on tällaiselle jouluhörhölle aika iso juttu. Ihan tavallinen arkinen aherrus imaisi minusta kaiken mahdollisen energian ja minkään ylimääräisen ajatteleminenkin oli aika-ajoin työlästä. Joulu jännitti: syntyykö vauva jouluna, ennen sitä vai sen jälkeen? Loppuraskaus sinällään ei ollut hankala tai erikoinen, mutta kyllä sekin väsytti, niin fyysisesti kuin henkisestikin.

Mutta jotenkin siitä kuitenkin selvittiin. Ja hyvin selvittiinkin. Kolmet synttärit (kahdet kaverisynttärit, yhdet sukulaissynttärit), harrastusten joulunäytökset, monet pikkujoulut, koulun joulumyyjäiset, joulujuhla, joululahjat, muistamiset, neuvolat, hammaslääkärit, loskakelit jajajaja.. Mitä näitä nyt on. Sen kummemmin mihinkään palaamatta totean vain, että koska syksy sinkoiltiin ihan tarpeeksi vauhdikkaasti sinne tänne, tulevalta vuodelta toivon erityisesti yhtä asiaa: pysähtymistä ja hitaampaa arkea.

Ups, siinähän oli jo kaksi. No mutta, ne liittyvät niin olennaisesti toisiinsa että laskettakoon yhdeksi.  

Ja okei, parista isommasta asiasta haluan kirjoittaa vähän tarkemmin.

Noin viikolla 38 mahassa asusteleva vauva oli väärinpäin ja itsenäisyyspäivän tienoo meni stressatessa käännösyritystä ja sitä, mitä sen jälkeen tapahtuu. Kaikeksi onneksi vauva oli päättänyt pyörähtää itse oikeaan asentoon eikä käännöstä tarvinnutkaan tehdä. Viimeisillä neuvolakerroilla sitten jännitettiin, että onko vauva edelleen niin kuin pitää eli pää alaspäin. Olihan se, loppuun asti.

Neljäntenä adventtisunnuntaina jouduimme mieheni kanssa tekemään ihan hirvittävän, hirvittävän vaikean päätöksen: päästimme kymmenen vuotta vanhan labradorinnoutajamme viimeiselle matkalleen. Päätös oli loppupeleissä meille suuri helpotus, mutta valtava suru ja ikävä varjostivat jouluviikon ensimmäisiä päiviä. Enpä olisi ikinä uskonut, että lemmikin menettäminen ottaa niin koville. Tosin, olihan se meillä melkein kymmenen vuotta, ihan sen koko elämän ajan. Viimeisen kuvan koirasta otin kyseisenä sunnuntaina: vaikka jokin vaikea sairaus oli kuihduttanut sen heikoksi, jaksoi se vielä nousta (avustuksella) sohvalle ja kestää lasten hölmöjä juttuja. <3



No mutta, aikansa kutakin.

Ja sitten, TITTIDII!

Joulupäivänä saimme maailman parhaan joululahjan, tasan neljä kiloa ja 51 cm silkkaa ihanuutta ja rakkautta:




Tytön (jep, tyttöjä 3, poikia 3) ajoitus ei olisi voinut olla parempi, jouluaatto kun on lapsille kuitenkin aina se tärkein osa joulua ja olisi ollut aika kurjaa olla heidän luotaan silloin pois.

Nyt olemme lomailleet koko porukalla jo pari viikkoa ja täytyy kyllä myöntää, että ei voisi paremmin loma kulua kiireisen syksyn jälkeen: koko porukka on saanut levätä ja tutustua vauvaan rauhassa. Sisarukset ovat uudesta pikkusiskosta niin innoissaan, että heitä pitää välillä hätistellä vauvan ympäriltä omiin touhuihin.

No, siitä paremmin myöhemmin. Täällä kaikki siis paremmin kuin hyvin, pakkanenkaan ei haittaa. Ainakaan paljon. :) Loppuun pari kuvaa muutamalta viime viikolta: nämä harvinaiset otokset jäävät itsellenkin muistutukseksi siitä, että joulu tulee vähemmälläkin hössötyksellä. ;)