sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Synnytyssalissa kuultua

"Kylläpäs se nyt pyöritteleekin päätään."

"No on sinulla tilava lantio."

"Et näytä yhtään siltä, että olisit synnyttämässä."

Kun on näinkin monta kertaa saanut käväistä synnytyssalissa, on sieltä jos jonkinmoista muistoa. Meillä on aina ollut todella mukavat kätilöt, joten kertaakaan ei ole tarvinnut "pöyristyä" kenenkään sanomisista. Huolimatta siitä, että missään synnytyksessä ei ole ollut samaa kätilöä kuin toisessa, nuo kolme asiaa olen kuullut ihan jokaisella kerralla. 

Jokainen meidän lapsista on pyörittänyt päätään vielä juuri ennen maailmaan putkahtamista. Liekö se tavallista noin muutenkin, mutta meidän vauvoille ainakin. Tuntemuksena se ei ole mitenkään kovin mukava, ponnistusvaihe kun on muutenkin jo aika ärsyttävä juttu. :D

Meidän kuudesta lapsesta kolme syntyi ns. eturaivotarjonnassa eli otsa kohti kattoa. Tavallisesti vauvat syntyvät kasvot lattiaan päin, ja eturaivotarjonta vaatii ilmeisesti enemmän tilaa. Tämän kuullessaan kätilöt ovat poikkeuksetta kommentoineet tilavasta lantiosta. Ahdasta meidän vauvoilla ei ole siis ainakaan ollut (tai on varmasti, mutta ahtaampaakin olisi voinut olla), koska ovat joko mahtuneet pyörittelemään päätään tai syntymään tilaa vaativassa asennossa tai olleet yli nelikiloisia TAI kaikkia näitä. Eino ja Liina taisivat kerätä koko sarjan. 

Viimeinen kohta on kuitenkin herättänyt minussa aina eniten hämmennystä. Olen monesti jälkikäteen miettinyt, että miltä synnyttäjän pitäisi oikeastaan näyttää ollakseen vakavasti otettava. No, en tiedä, minun tyylini on ollut niinkin rauhallinen, etteivät kätilöt ole meinanneet uskoa, että vauva syntyisi vielä pitkään aikaan. Esimerkiksi viimeisessä kätilö myönsi, ettei hän olisi ikinä uskonut, että vauva syntyisi kohta: vielä pari tuntia sitten tilanne näytti siltä, ettei synnytys etene suuntaan eikä toiseen. Onneksi tilanteessa saadaan muutakin todistusaineistoa kuin synnyttäjän käyttäytyminen.

Meidän vauvan syntymästä tulee huomenna kuluneeksi neljä viikkoa. Ihan käsittämätöntä kuinka nopeasti aika on mennyt, taas. Tuntuu, että vastahan minä joulupäivänä kuulostelin supistuksia ja arvoin, että pitäisikö jo lähteä vaiko eikö.

Koska kolme edellistä synnytystä olivat olleet niin nopeita, neuvoi lääkäri meitä lähtemään tämän kuudennen kohdalla heti, kun vaan jotakin tapahtuisi. Liinan synnytyksen lähestyessä en vielä uskonut tuota neuvoa, vaan lähdimme aika viime tipassa ja ehdimme olla sairaalassa kolme varttia ennen kuin tyttö syntyi. Mutta nyt otin varman päälle ja lähdimme, vaikka supistuksia ei tullut edes säännöllisesti. 

Kohdusuu oli auki kolme senttiä, kätilö otti streptokokki-näytteet ja pääsimme saliin joskus kolmen jälkeen iltapäivällä. Siellä me sitten kökötimme. Ja odotimme. Välillä olin käyrillä, välillä en. Välillä tuli supistus tai kaksi, välillä napakampi, välillä laimeampi. Kahdeksan aikaan oli kätilöiden vuoron vaihto eikä kotiin lähtenyt kätilö selkeästikään uskonut, että vauva syntyisi illan tai yön aikana. Olin onneksi itse jatkuvasti sitä mieltä, että osastolle odottamaan lähteminen olisi hölmöä ja onneksi pidin pääni, sillä heti kahdeksan jälkeen tunsin, että alkoi tapahtua. En ollut kuitenkaan käyrillä juuri tässä vaiheessa. Ennen kymmentä kätilö tuli lääkärin kanssa ehdottamaan, että lähtisin osastolle lepäämään. Sanoin, että lähden kyllä, mutta voisiko tilanteen ennen sitä tarkistaa. Lääkäri totesi heti, että osastolle ei olisi enää mitään asiaa, vauva syntyisi ihan kohta. Kohdunsuu oli kokonaan auki. 

Kätilö alkoi kiireellä puuhaamaan pyytämääni spinaali-puudutusta, eikä anestesialääkärin tuloon mennyt onneksi kauaa. Tyttö syntyi yhdeksän minuutin ponnistamisen jälkeen puoli kahdentoista jälkeen. Eipä jäänyt kuin paristakymmenestä minuutista vaille, että hän olisi syntynyt laskettuna päivänä!



Synnytyksestä jäi tosi hyvä muisto. Kun Liinan synnytyksestä jäi vähän sellainen teho-osastomainen kaaos-fiilis, tämä oli päinvastoin oikein seesteinen ja rauhallinen. Oli hyvä ratkaisu lähteä ajoissa ja vaikka etukäteen olin ihan varma, että spinaali-puudutusta en enää koskaa ota, oli senkin pyytäminen tosi hyvä päätös: loppu ei ollut ollenkaan niin brutaali ja hallitsematon kuin pelkäsin.

Osastolla olimme keskiviikkoon saakka. Isommat ehtivät käydä katsomassa meitä iskän kanssa kaksi kertaa, lopun aikaa vain pötkötimme ja lepäsimme. Vaikka osastolla olo on ollut minusta aina aivan ihanaa, on sieltä pari yön jälkeen tosi ihanaa päästä myös pois. Oma sänky on paras paikka.

Meidän vauva on hyvin tyytyväinen tyyppi. Hän ei kummempia valita, syö muutaman kerran yössä ja nukahtaa nopeasti tissille. Vauva on koko perheen silmäterä, Liinakin on suhtautunut vauvaan erinomaisesti eikä minkäänlaista mustasukkaisuutta ole ilmennyt. Kovasti ovat isommat ihmetelleet esimerkiksi sitä, että miksi vauva on niin pieni, miten se mahtui olemaan minun mahassa ja mistä se oikein tuli ulos. :D 

Viikon päästä sunnuntaina vietämme vauvan ristiäisiä. En malta odottaa, että saamme alkaa kutsua vauvaa hänen oikealla nimellään. <3




1 kommentti:

  1. Lumihiutaleen (nuorimmaisen) kohdalla myös sanottiin, ettei tosiaankaan olisi uskottu että vauva syntyy ihan juuri. Olen itse myös rauhallinen synnyttäjä, ja suhtaudun kipuunkin rauhallisesti... voimathan siinä menee, jos siellä karjumaan rupeaa - vaikka toki kukin tyylillään :D

    Tätä neljättä kun nyt odotan, niin totta kai mietin, kuinka tässä ylipäätään ehtii sairaalaan muuten kuin päivystämällä hoodeilla kaiken aikaa... :D

    VastaaPoista