lauantai 22. huhtikuuta 2017

Seliseli

Minulla on täällä tiedättekös niin epätopellinen tilanne etten oikein itsekään meinaa uskoa sitä todeksi: istun YKSIN sohvalla. Pienin nukkuu omassa sängyssä ja mies on valmentajien saunaillassa. Kääk. Aino lukee vielä sängyssä kirjaa, mutta talo on silti harvinaisen hiljainen. Vähän kauhulla kyllä odotan, että milloin tämän autuaan rauhan rikkoo joku tai jokin.

Meidän tissi-takiaisesta on siis kovaa vauhtia kasvamassa "iso" vauva, joka viihtyy jo pitkiä aikoja isompien touhuja seuraten lattialla tai sitterissä. Vasten omia odotuksiani vauvaa (joka muuten kulkee blogissa tästä eteenpäin nimellä Hilla) voi pitää suhteellisen turvallisin mielin lattialla, missä hän jo sinnikkäästi harjoittelee mahalleen kääntymistä. Vielä pyörähdys ei ole onnistunut, mutta kovasti hän jo kyljellään könöttää. 

Niin no, eihän se nyt mikään ihme olekaan, pian Hilla täyttää nimittäin neljä kuukautta. Neljä! Eikä. Piti oikein laskea uudelleen. Neljä kokonaista kuukautta, niin lyhyt mutta kuitenkin niin pitkä aika. Kaikken kamalinta kuudennen lapsen kohdalla on se, kuinka varkain hän kasvaa ja kehittyy. Jokaisen lapsen kohdalla se on tietysti niin, mutta eipä meillä ihan hirveästi olla mitään varsinaista vauva-arkea eletty, vaan isommat ovat määränneet tahdin edelleen ja Hilla on vaan sujahtanut ruljanssiin mukaan.

Vaikka eihän se oikeasti taida mennä niin. Ei se vauva niin vain sujahda kenenkään arkeen, vaan hän mullistaa koko elämän ja vaikuttaa ihan kaikkeen ja kaikkiin, kaikkien huomaamatta. Ja hyvä niin, minusta. Mullistakoon. Tosin minun on itsenikin pitänyt vähän väliä muistuttaa itselleni, että meillä asuu nyt vauva. Kaiken ei tarvitsekaan sujua ja soljua niin "helposti" kuin aiemmin, vaan kaikki asiat mietitään vauvan tarpeet edellä. Ja koska vauvan tarpeet ovat varsinkin alkuun aika oikukkaita, aika harvat kerrat mikään on mennyt niin kuin olen ajatellut. 

Pakkaa sekoittaa lisäksi kohta neljävuotiaan ja äskettäin kaksi vuotta täyttäneen uhma. Tai kausi. Mikä lie. Ja taitaa meidän tokaluokkalaisellakin olla jonkinlainen herkkyyskausi tai kasvun paikka. Eskarilainenkin on välillä ihan rasittavuuteen asti takertuvainen. Ainoa "tasainen" tyyppi tällä hetkellä on meidän viisivuotias. Tosin ei siitä montaa kuukautta ole kun hänelläkin oli joku kausi.

Niin että kausia. Ihmeellinen olkoon se päivä kun voin sanoa, että kenelläkään ei ole enää minkäänlaista uhmaa päällä. Tällä hetkellä eniten odotan neljä- ja ja kaksivuotiaan tasaantumista. Joinakin päivinä tuntuu, että he heräävät aamulla vain ja ainoastaan kiduttamaan toisiaan. Jos (kun) he eivät parempaa tekemistä keksi, he härnäävät toinen toistaan ihan jatkuvasti. Niin kauan, että jompikumpi itkee ja minä hermostun. Voisi luulla, että kaksivuotias olisi altavastaajana tällaisessa tilanteessa mutta ei, Liina onkin niin itsepäinen ja temperamenttinen, ettei kolme isompaa edes yritä vääntää hänen kanssaan. Touko taas.. no, sanoisinko ettei hän oikein meinaa uskoa mitään. Ja hän kyllä jaksaa vääntää Liinan kanssa.

Tasaantumista odotellessa.. Tämä oli nyt vähän niinkuin sellainen pikainen vuodatus siitä, miksi en ole jaksanut kirjoittaa: meillä on vauva ja kaikilla muilla joku kausi. Voi että kun olen niin monena iltana halunnut kaivaa koneen laatikosta ja kertoa, että meidän elämä on (kausista huolimatta) oikeasti tosi kivaa. Meillä on ihana vauva jota kaikki rakastavat ihan hirveästi. Isommat ovat tehneet ja oppineet vaikka ja mitä, heillä on ihania ystäviä ja kivoja harrastuksia ja vaikka hiihtoloman aikaan meillä käväisi oksennustauti niin olemme kaikki terveitä ja voimme hyvin. Mutta joka ilta olen valinnut kirjoittamisen sijaan jotakin muuta: pitkien päivien jälkeen hetki lasten nukkumaanmenon jälkeen on saattanut olla ainut, jolloin olemme miehen kanssa saaneet istahtaa hetkeksi ja huokaista. Lisäksi omat yöuneni vaativat rauhallisen nukkumaanmenon eli en voi katsella kännykkää tai tietokonetta kovin lähellä nukahtamista, muuten uni on levotonta.

Selitän tätä tässä nyt varmasti enemmän itselleni kuin kenellekään muulle. Harmittaa vaan niin vietävästi, blogi on ollut kuitenkin ajatuksissa lähes jatkuvasti.

HAAAA! Kirjoitinpa näin kauan eikä kukaan ole vieläkään häirinnyt. Tai kävin minä Liinalle antamassa jossain vaiheessa vettä mutta sitä ei lasketa, koska hän hiljeni sen jälkeen samantien. Nyt kun saisin vielä muutaman kuvan lisättyä.. Oho, laitan vain pari, selasin nimittäin kuvia taaksepäin ja löysin sieltä otoksia mitä en edes muista ottaneeni (kuvien tsekkaus siis edessä)! Jösses, onneksi on kamerat, en muistaisi näistä vuosista varmaan yhtään mitään ilman kuvia. :D